Varsinkin yhdessä suhteessa oli tämä Tiinan neuvojanaolon aika tärkeä. Heränneet oppivat etsimään neuvonantajaa ja jota enemmän he semmoista etsivät, sitä enemmän he kaipasivat. Tämä kaipuu se oli, joka ennenpitkää ohjasi heidän askeleensa Logreninkin asuntoon. Ja kaikki, jotka sinne osasivat, tiesivät kertoa, että hän oli erinomainen neuvomaan sekä aina valmis murheellisille ja kiusatuille lohdutuksen ja toivon sanoja jakamaan. Kun sitäpaitsi saatiin kuulla, että Vilhelm Niskanenkin oli neuvonut ystäviä kääntymään Logrenin puoleen, niin ei voinut tämä kauemmin pysytä syrjässä. Hänen täytyi ryhtyä herättämään ystäviään uneliaisuudesta, nostamaan ylös uupuneita, lohduttamaan murheellisia, julistamaan uutta armonaikaa heränneitten horjuville joukoille, todistamaan kaikille, että Herra elää. Hänen täyttyi, sillä heränneet vaativat ja Jumala vaati.

Olemme huomauttaneet Logrenin harvinaisista lahjoista. Paitsi niitä tietoja, joita hän oli koonnut Malmbergin ja joskus muittenkin heränneitten pappien sekä muiden sivistyneiden henkilöiden kanssa seurustellessaan, oli hän heräämisestään asti ahkerasti käyttänyt joutoaikaansa lukemiseen. Muuttaessaan pois Tynjälästä oli hänellä niin vähän omaisuutta, että joukkonsa ja kaikki heidän kapineensa mahtuivat kahteen hevoskuormaan; mutta harvalukuisten huonekalujen joukossa oli kirjakaappi. Kun tiedämme, miten pienet Logrenin rahatulot näihin asti olivat olleet, täytyy meidän ihmetellä tätä todistusta hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen. Eikä ollut hän kirjojaan lukenut, niinkuin ihmiset ylimalkaan lukevat, vaan hän oli pyrkinyt luetun ytimeen, sulattanut mitä oli lukenut ja muodostanut siitä oman, lujan vakaumuksen pohjalle perustuvan mielipiteensä. Ja elämänsä koulussa oli hän oppinut kaikissa vaiheissa tarkkaamaan Jumalan viisasta ja armollista johtoa, ja sentähden hän muillekin pystyi niin elävästi näyttämään, kuinka likellä pelastuksen Jumala on silloinkin, kun ihmislapsi mielettömyydessään häntä pakenee. Armoa kerjäävänä syntisenä tahtoi hän itse seisoa Jumalan edessä ja siihen asemaan pyysi hän saada sanankuulijansakin tyytymään. Salaisen viisauden saavuttamisesta kerskaileva, muitten uskoa ylimielisesti tuomitseva jumalisuus oli hänelle kaikista epämiellyttävintä. Eikä tyytynyt hän ylimalkaiseen, omista asioistaan vieraantuneeseen kristillisyyteen. Kumpaakin löytyi hajaannustilassa olevassa herännäisyydessä, ja kumpaakin tunsi hän itsensä kutsutuksi painamaan alas. Mutta hän tahtoi myöskin tukea heränneitä ja nostaa, tahi oikeammin: juuri tämä oli hänen päämääränsä. Sydämeensä oli hän syvään kätkenyt Lutherin vanhurskauttamisopin kirkkaan helmen. Siellä se välkkyi ja sieltä se säteili lämpöään ja valoaan koko hänen uskonnolliseen katsantotapaansa. Ei tullut kenenkään vilu siinä opinrakennuksessa, johon hän sanankuulijansa kutsui, sillä tuo helmi lämmitti kylmätkin sydämet; eikä tarvinnut kenenkään siinä pimeässä haparoida, sillä sama helmi loi siihen alituisesti kirkasta valoaan.

Kovia joutui Logren kokemaan Rautakorven kylmillä mailla. Malmberg ei ollut sitä suotta pelännyt ja varsinkin siitä syystä koettanut pidättää häntä luonansa. Mutta päätös oli tehty, ja miehen tavalla alkoi ja jatkoi Logren taisteluaan vaikeuksia vastaan. Jo vuoden perästä Rautakorpeen muuttonsa jälkeen oli hän ystävien avulla saanut vähän maata raivatuksi, korjannut perunoita omasta maasta sekä heiniä lehmälleen. Mutta muuta ei ollut talven varaksi. Logren turvautui lasin-leikkuuseen, ja kun ei tämä hänelle riittävää tuloa tuottanut, lainasi hän rahoja, osteli kotiseudullaan lintuja ja voita, hankki itselleen hevosen ja lähti Helsinkiin ostoksiaan myymään. Tyytyväisenä palasi hän kotia pienellä voitollaan, entistä virkeämpänä todistaaksensa ystävilleen siitä Herrasta, joka koettelee, mutta ei hylkää.

Kovaa oli aika. 1860-luvun suuret nälkävuodet, joiden hädästä ei Etelä-Suomessa paljoa tiedetty ennen vuotta 1867, alkoivat Pohjanmaalla, ainakin hallanaroilla seuduilla, jo v. 1862 ja niitä kesti katkeamatta vuoteen 1869. Koko ensimmäisenä vuosikymmenenä Rautakorvessa asuessaan Logren tuskin kertaakaan omasta maasta sai leipänsä. Kun sitä olisi voinut ruveta toivomaan, tulivat hallavuodet. Kova oli hänelle varsinkin vuosi 1863. Jo edellisenä kesänä oli halla vienyt kaikki, ja niin kävi nytkin. Logren turvautui kauppaansa. Mutta sitäkin yritystä kohtasi onnettomuus, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan. Liiterirakennuksessaan oli hänellä muutamana syysiltana v. 1863 koottuna kaksi kuormaa voita ja lintuja, joita hän aikoi seuraavana päivänä lähteä viemään Helsinkiin. Yöllä syttyi liiterirakennus tuleen ja poroksi paloivat kalliit kuormat. Kaikki oli vakuuttamatta. Kova oli onnettomuus jo semmoisenaan, mutta raskainta kaikesta oli se, että tässä kaiken todennäköisyyden mukaan oli kysymyksessä murhapoltto. Siitä epäiltiin täydellä syyllä erästä naapuria, jota Logren joskus oli nuhdellut huonosta elämästä. Ystävien avulla, joista jo näinä aikoina ensimmäisenä tulee näkyviin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnettu Juho Malkamäki, pääsi hän jälleen elämää jatkamaan. Pahenematta Herran kuljetukseen, jos kohta tämä joskus tuntui hänestä hyvinkin kovalta, ja nöyrtyneenä hänen väkevän kätensä alle, jatkoi Logren menestyksellä työtään aineellisen toimeentulonsa puolesta. Ylentävää on nähdä, miten hän, nälkävuosien käydessä yhä kovemmiksi, aina oli valmis köyhiä auttamaan. "Muista", sanoi hän vaimolleen, "että meitä on kaksi kerjäläistä mennyt yhteen; sinä olet pyydellyt jyväkouraa ja minä leivänpalaa; meidän ei sovi yhtään pyytelevää päästää auttamatta pois." Sitäkin miestä, joka oli häneltä liiterirakennuksen kauppakuormineen polttanut, muisti hän nälkävuosina monesti avustuksilla, lahjoittaen hänelle muunmuassa kerran kokonaisen silakkanelikon. "Minä kokoan kuumia hiiliä pääsi päälle", sanoi hän tälle. Ihmeellisesti Jumala häntä kovimpinakin aikoina auttoi. Monen talollisenkin syödessä petäjä- ja olkileipää, ei Logren semmoista tarjonnut edes kerjäläisille. Hänen pöydällään oli aina puhdasta leipää, vaikka hän avuliain käsin jakoi sitä apua tarvitseville. Kaivuu- ja kuokkimistyötä viljelyksillään hankki hän hyvin monelle ja antoi työmiehilleen hyvää ruokaa kotiakin vietäväksi. Häneltä näkyi riittävän jos kuinka monelle. Mutta helposti hankittuja eivät olleet ne leipäavustukset y.m. lahjat, joita hän hätää kärsiville noin auliisti jakeli. Rahaa täytyi lainata, eikä korkeastakaan hinnasta aina ollut leipää saatavissa. Herraan turvaten pääsi hän kuitenkin eteenpäin, päivän kerraltaan.

Vielä odotti Logrenia kärsimyksiin vaativa isku. Se tuli tällä kertaa kovempana kuin koskaan ennen. Rakennus, jossa Logren asui, oli alkanut tuntua hänestä ahtaalta, siinä kun oli vain tupa ja yksi kamari. Keväällä 1865 rupesi hän siihen rakentamaan huonetta lisää. Kun lisärakennus syksyllä jo oli valmistumaisillaan, putosi Logren ylimmältä hirreltä alas selkä kiveä vasten. Tajutonna kannettiin hänet sisälle. Monena päivänä odotettiin joka hetki hänen kuolemaansa. Logren virkosi kuitenkin ja vähitellen alkoi ystävissä herätä toivo, ettei Herra vielä ottaisikaan häntä pois. Malkamäki lähti Vaasaan puhuttelemaan kuuluisaa J. J. Bäckiä, ja tämän neuvojen mukaan hoidettuna parani Logren vähitellen. Pari kuukautta täytyi hänen kuitenkin olla aivan vuoteen omana. Tämä aika tuntui hänestä sitä pitemmältä ja raskaammalta, kun hän alussa ei toivonutkaan koskaan enää pystyvänsä työhön. Niin tarmokkaalle ja toimintahaluiselle miehelle, kuin Logren oli, olivat etenkin tämänkaltaiset kärsimykset mitä raskaimpia. Mutta Herra auttoi taas päivä päivältä eteenpäin. Ja helpommaksi kävi vähitellen tautivuodekin samassa määrässä kuin hänelle selvisi, että Jumala oli laskenut nämä kärsimykset hänen päällensä saadaksensa häntä puhutella vielä likeisemmin kuin ennen. Nyt oli hän myöskin tilaisuudessa tyydyttämään lukuhaluaan, johon ahkera työ sekä yhä tihenevät seuramatkat kotiseudulla ja Kalajoen-varrella eivät olleet suoneet hänelle paljoakaan aikaa. Omia asioitaan Jumalan kasvojen edessä joutui hän tällä tavoin yhä enemmän tarkastamaan, ja siinä opittu viisaus tulikin olemaan hänen seurapuheittensa herättävänä, heränneitä uudelleen kokoavana perussäveleenä. Omaa kunniaansa tavoittelevat ja eriseuraisuuden tulta lietsovat seurapuhujat Härmässä ja muualla eivät saavuttaneet tarkoitustaan, kansa kun yhä suuremmalla luottamuksella kuunteli Logrenin opetusta. Ja vaikea oli itserakkaan puhujan nyttemmin enää tulla seuroissa toimeen ja saada kannatusta hankkeilleen, tuo uusi neuvoja kun sanoillaan ja esimerkillään niin voimallisesti neuvoi jokaista nöyrtymään ja vähenemään Herran edessä. Pitkiä puheita ei Logren seuroissa pitänyt, mutta kohti kävi joka sana. Ei hän imarrellut heränneitä — siihen alentumaan oli hän liika suora ja vilpitön — hän päinvastoin säälimättä veti valkeuteen viat ja rikokset, usein hyvinkin ankarasti nuhdellen syyllisiä, mutta hän teki sen niin, että ihmiset heräsivät ja murtuivat. Ei hän vikoillut muita puhujia, hän päinvastoin usein otti sanottavansa lähtökohdaksi jonkun lauseen heidän puheestaan, aloittaen sanoilla: "— niinkuin täällä jo on sanottu", tai ilmaisten muulla tavoin, ettei hän muiden kustannuksella tahtonut vetää huomiota puoleensa. Mutta syvän vaikutuksen tekivät toiselta puolen esim. seuraavat hänen muutamassa Härmässä pidetyssä kokouksessa lausumansa sanat: "Meitä on täällä monta puhujaa, mutta kenellä meistä on omain asiainsa kanssa tekemistä." Sentähden levisikin heränneitten piireissä sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella, missä hän silloin tällöin kävi ystäviä tervehtimässä ja mistä tultiin häntä hänen kotiseudulleen kuulemaan, se maine, että hän oli suora ja valistunut mies, jonka neuvoihin ja opetuksiin oli täysi syy luottaa.

* * * * *

Nopeasti levisi Ylivieskassa, Nivalassa, Haapajärvellä, Sievissä y.m. "Kiireen talven" hurmahenkisyys. Kiivainta oli liike Löytynperä-nimisessä kylässä Ylivieskan ja Nivalan välisellä rajalla. Niin pitkälle meni taitamaton kiivaus Jumalan valtakunnan puolesta, että toisinaan kirveellä hakattiin pois "koristeet" sängyistä ja muista omien ja heränneitten naapurien huonekaluista, revittiin pois "kiiltävät" napit vaatteista ja vaadittiin hankkimaan "vaatteesta tehdyt", jommoisia entisinä aikoina oli käytetty y.m. Seuroissa yltymistään yltyivät ne hullunkuriset temput ja kujeet, joista ennen olemme kertoneet. Jos joku vastusti, kannettiin hänet liisteillä kartanolle, kiivailijain huutaessa: "Mitä ne kuolleet elävien joukossa tekevät."

Tällä kannalla olivat asiat, kun Logren, Rauhalan ja muiden kehoitusta noudattaen (IV, 463), muutamien ystävien seuraamana maaliskuussa 1867 saapui Kalajoelle. Kuinka hartaasti häntä oli odotettu, näkyy siitäkin, että Juurikoski ja jotkut muut huomatut miehet lähtivät häntä vastaan Rautioon. Ja kuitenkin on huomattava, että viimemainittu varsinkin "Kiireen talven" ilmiöihin nähden oli asettunut toiselle kannalle kuin Rauhala, joka kaikista tämän puolen miehistä oli Logrenille likeisin. Mutta asema olikin nyt sellainen, että kaikki vakavamieliset olivat alttiita tekemään suuriakin myönnytyksiä voidakseen yksimielisesti taistella hurmahenkisyyttä vastaan. Jo Rautiossa saatiin murtumaan Juurikosken "Kiireen talven" miehiä vastaan liiaksi ärtynyt mieli. Paljon miettimistä antoivat hänelle Logrenin sanat: "Kiivaudellako ja yksin luulit saavasi sen metelin asetetuksi."

Logrenia ja muita "Etelän-miehiä" odotti Ylivieskassa Nisulan talossa harvinaisen lukuisa seuraväki. Mutta sinne oli saapunut paljon suruttomiakin, jotka nyttemmin olivat äärimmäisiin asti ärtyneet "Kiireen talven miehille". Noiden suruttomien johtajaksi oli ruvennut Juurikosken poika Matti Helaala, joka oli kovin suuttunut hurmahenkisille, nämä kun olivat hänen "isäänsä sortaneet". Ei aikaakaan, niin tunkeutui kartanolta sisään muutamia miehiä, joilla ilmeisesti ei ollut muu tarkoituksena kuin kiusanteko. He liikkuivat edestakaisin seuratuvassa vieläpä tupakoivatkin, vaikka seurat jo olivat alkaneet. Lysti, Antti Niskanen y.m. "Kiireen talven miehet" rupesivat nyt siirtelemään häiritsijöitä ulos portaille. Tästä raivostui kartanolla oleva suruton, satalukuinen joukko. Syntyi hirveä melu, kalikoita ja halkoja heiteltiin porstuaan. Veisuu taukosi — hämmästyneenä odotti seuraväki veristä tappelua. Logren nousi paikaltaan ja riensi portaille meteliä asettamaan. Tuskin oli hän ehtinyt tiuskaista muutamia kiivaita sanoja, ennenkuin häntä lyötiin aisalla päähän niin kovasti, että veri juoksi virtana hänen kasvoilleen. Vielä huonommasti olisi voinut käydä, ellei hän olisi saanut käteensä toista aisaa, jonka hän nosti päänsä suojaksi uusia samanlaisia iskuja vastaan. Heti tämän jälkeen meteli toki asettui. Logrenin miehuullinen esiintyminen teki varsinaisen tappelun syntymisen mahdottomaksi, miten kiihtyneet mielet sitten kummallakin puolen olivat.

Katkera mielipaha ja Logrenin ammottavan haavan hoitaminen tekivät lopun seuroista. Yleisesti väitettiin, että Juurikosken yllämainittu poika, jota kuitenkaan ei pimeässä voitu tarkoin erottaa, oli iskenyt tuon enemmän kuin yhdestä syystä surkuteltavan haavan. "Jollei Taneli olisi suosinut hurmiota, niin se ei olisi niin pitkälle päässyt, että olisi aiheuttanut tämmöisiä seurauksia", valittivat toiset, ja toisten joukosta kuului: "Sen Helaala ankaruudellaan ja kovilla sanoillaan sai aikaan; se vain kiihoitti jo ennen tarpeeksi kiihtyneitä." Mutta eivät riidelleet johtajat keskenään. Kumpikin nöyrtyi tunnustamaan erehdyksensä. Surun painamana otti Rauhala vastaan Logrenin muistutuksen: "Miten olet sinä uskaltanut antaa tuon mennä noin pitkälle? Miten nyt saat sen asettumaan?" Ja itkien tunnusti Juurikoski: "En missään ole niin erehtynyt kuin siinä, että luulin yksin voivani sitä kukistaa." Ei kerskannut Logrenkaan viisaudestaan. Hän vain suruvoittoinen hymy huulillaan lausui: "Jos en olisi ollut tottunut tappelija, niin olisivat surmanneet."