Jos "Kiireen talven miehet" hämmästyneinä muistivatkin Nisulan seuroja, niin ei asettunut heidän touhunsa heti näidenkään tapahtumien jälkeen. Sitä kesti vielä toista kuukautta. Pari viikkoa vierailivat "eteläläiset" Ylivieskan heränneitten luona, käyden Nivalassakin. Monessa tilaisuudessa sai Logren silloin kokea, ettei hurmahenkisyys vielä ollut asettunut. Vielä noin kolme viikkoa hänen poislähtönsä jälkeen puhkesi se hyvinkin hurjalla tavalla näkyviin Nivalan Veneojassa pidetyissä seuroissa. Muuatta miestä "synnytettiin", häntä pisteltiin äimällä polviin ja reisiin niin pahasti, että hän siitä monta viikkoa sairasti; taipumattomat pantiin uuninpankolle syömään j.n.e. Seuraväen joukossa nähtiin myöskin Rauhala. Hetken katseltuaan "Kiireen talven miesten" hommia, korotti hän äänensä. Ensin kuului vain katkonaisia sanoja ja outoa soperrusta, mutta väleen puhui hän tavattomalla voimalla. Hämmästys ja pelko valtasivat kaikkien mielet, Lystikin murtui niihin määrin, että hän joutui vuoteen omaksi moneksi viikoksi. Itse hän vakuutti, ettei se ollut ruumiin sairautta. Tanelin voimallinen puhe sai koko hurmahenkisyyden asetetuksi tällä yhdellä iskulla. Siitä oli nyttemmin muisto vain jälellä ja suru siitä, että oli eksytty pois Jumalan pelvon hengen kuuliaisuudesta. Vanhat painoivat hurmahenkisyyden eksytyksistä selvinneiden mieleen semmoisten eksytysten vaaran. Masennuksissa sen johdosta usein seuroissa nyttemmin oltiin. Niinpä esim. kerran "Kiireen talven" loputtua Ylivieskan Raudasmäellä, missä oltiin koolla hyvin alaspainunein mielin, veisattiin ja itkettiin. Muuta seurapuhetta ei näissä seuroissa kuultu kuin Taneli Rauhalan uskollisen apumiehen Matti Töllin (k. 1890) virsien lomassa tuon tuostakin painolla toistamat sanat: "Joko nyt se uudensyntymisen kutka on mennyt ohi?" Kysymykseen vastattiin valituksilla ja kyynelillä.
Ennen (IV, 461) mainittu Simo Pylväs päättää kertomuksensa "Kiireen talven" vaiheista seuraavin sanoin: "Kertominen näistä asioista on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus ollut saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään, saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle ja lopettaa kertomukseni." Liitämme tähän arvosteluun toisenkin "Kiireen talven miehen" lausunnon. Samoin kuin Simo Pylväs on tämäkin henkilö — nimensä on Juho Kivikaarto — Ylivieskan herännäisyyden! huomatuimpia XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Hän on seuraavin sanoin selittänyt tuon omituisen hurmahenkisyyden synnyn: "Me nuoret hutikot rupesimme Paavo Ruotsalaista näyttelemään." Mutta mikä oli tuon "näyttelemisen" syynä, mikä aiheutti ne "toimet, joita silloin kristillisyyden nimessä toimitettiin?" Puolueeton vastaus kuuluu: menneitten aikojen suuret muistot ja Jumalan niillä herättämä elävämmän kristillisyyden kaipuu. Samaan aikaan kuin uuden suunnan papit kylmenemistään kylmenevät herännäisyyden menneisyydelle ja toistupalaisuuden siimekseen vetäytyneet sielunpaimenet eivät enää jaksa toivoa liikkeen uudistumista, heräävät kansan syvissä riveissä entistä elävämpinä menneiden aikojen muistot ja entistä voimallisempana tulevaisuuden toivo. Kernaasti myönnettäköön, että tuo innostus eksyy kauas Jumalan hengen viitoittamalta tieltä, monesti turvautuu lihan käsivarteen ja usein sytyttää intohimojen hävittävää tulta Herran alttarille, mutta herännäisyyden elpymistä tämä sittenkin tietää. Kansan syvissä riveissä syntyi XIX vuosisadan herännäisyys ja kansan syvissä riveissä se vuosisadan lopussa uudistui. Niinkuin alussa hurmahenkisyyttäkin ilmaantui heränneissä, niin nytkin. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ominaista vain Suomen herännäisyydelle, se tulee päinvastoin näkyviin kaikkialla, missä on kysymys uskonnollisten aatteiden synnystä tai niiden elpymisestä uuteen eloon. Pääasia on, että näiden aatteiden synnyttämät liikkeet ovat siksi elinvoimaisia, että ne sortumatta kestävät sen puhdistuksen, jonka ne aina tarvitsevat. Suomen herännäisyys on kestänyt tämän puhdistuksen. Se kesti sen alkuaikoinaan ja se kesti sen vielä vuosisadan lopussakin. Ja merkille on pantava, että Jumala kummallakin aikakaudella käytti syvien rivien miehiä painamaan alas liikkeessä syntynyttä hurmahenkisyyttä. Alkuaikoina jäi tämä Paavo Ruotsalaisen tehtäväksi, vuosisadan lopussa taistelevat sitä vastaan Heikki Juurikoski, Taneli Rauhala ja Arvi Logren. Epäilemättä pystyivät he senkin tähden johdattamaan tätä taistelua voitolliseen loppuun, että he itse kuuluivat kansan syviin riveihin ja monessa suhteessa paremmin kuin papit ymmärsivät niitä ajatuksia ja tunteita, joiden ohjaamina kiihoitustilaan joutuneet toimivat.
Mitä muutoin "Kiireen talven" seurauksiin tulee, niin on ilmeistä, että se vaikutti herättävästi koko Kalajoen-varren herännäisyyteen. Eikä siinä kyllin. Näillä tienoin syntynyt virkeämpi hengellinen elämä levisi täältä muuallekin. Ei ollut sekään vähäarvoista, että Pohjanmaan herännäisyyden johtomiehet "Kiireen talven" ahdingoissa pääsivät lähemmäs toisiaan, kuin ennen olivat olleet. Varsinkin koskee tämä Rauhalan ja Juurikosken suhdetta toisiinsa. Ennen tuota koetuksen aikaa ja varsinkin sen kestäessä olivat heidän välinsä verraten kireät. Nyt sitävastoin poistuivat ainakin suurimmaksi osaksi väärinkäsitykset heidän väliltään. Ja varsinkin näinä aikoina vilkastuivat entistä vilkkaammaksi Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten matkat toistensa tykö ja ennenpitkää vedetään Savon-puolen heränneetkin, niinkuin menneinä aikoina oli laita, tuohon suureen yhteyteen. Sanalla sanoen: jaon kovien vuosien hajoittama herännäisyysliike elpyy jälleen ja ryhmittyy, laajenee ja kasvaa. "Kiire talvi" ei sitä saa aikaan, sen vaiheet kun päinvastoin viittaavat uuteen hajaannukseen sekä voimaponnistuksiin, joilla ei ainakaan uskonnollisen elämän alalla mitään pysyväistä saada aikaan, mutta siinä liikkuva ikävä ja kaipuu on tuon elpymisen enne, ja jo semmoisenakin on sen merkitys herännäisyyden vaiheissa huomattava.
* * * * *
Jo v. 1867, jolloin Logren kävi asettamassa "Kiireen talven" Kalajoen-varrella aikaansaamia häiriöitä, oli hänen asemansa Suupohjan herännäisyyden johtajana taattu. Nälkävuosien loputtua alkoi taloudellisessakin suhteessa onnellisempi aika. Se antoi hänelle entistä enemmän tilaisuutta pitää huolta heränneitten hengellisistä asioista sekä kotiseudulla että muuallakin. Samaan aikaan hän myöskin muutti pois Rautakorven syrjäisestä seudusta Lapuan rintamaille. Syy oli seuraava. Malmbergin kuoleman jälkeen oli eräs liikemies hänen perillisiltään ostanut Tynjälän. Viimemainittu joutui vararikkoon, ja v. 1868 tarjottiin talo ostettavaksi hypoteekkiyhdistyksen 7,000 markan suuruisesta saatavasta. Vanhat rakkaat muistot sekä Logrenin toivo päästä pois Rautakorven karuilta mailta kehoittivat häntä ilmoittautumaan ostajaksi, vaikka hän, vasta veloistaan päässeenä, pelkäsikin uutta velkakuormaa, kysymyksessä oleva kun sitäpaitsi tuntui niin suurelta. Että Logren jo siihen aikaan nautti luottamusta, näkyy siitäkin, että pitäjän nimismies ehdotti hänen tarjoustaan hyväksyttäväksi, vaikka oli ilmoittautunut monta ostajaa.
Monen huolen painamana muutti Logren Rautakorvesta Tynjälään. Velkakuorma painoi, talon maat olivat päässeet rappeutumaan ja vaativat aluksi lisävelan tekemistä sekä väsymätöntä työtä. Ja ehkä oli — niin arveli tuo herännyt, korpivaelluksen vaaroihin tutustunut matkamies — siirtyminen pienistä oloista noin suuriin hänelle muutoinkin vaarallista. Tämä pelko kuultaa siitä puheesta, jonka Logren tuloseuroissa Tynjälässä piti. Eräs kuulija kirjoitti tilaisuudessa siitä seuraavat sanat muistiin: "Niin monenlaisilla syöttikoukuilla yrittää vihollinen ihmisparkaa omakseen, ettei niitä järki käsitä eikä oma voima vastustaa voi. Jos siis minäkin tässä suuremmassa asemassa rupean onnistumaan, niin on hyvin vaarallista, että ylpeyden kuolettava synti rupeaa päälleni tunkeutumaan kaikella voimallaan. Senpätähden, ystävät, jos jollakin teistä omain asiainsa tähden on tarves lähestyä rukouksella ijankaikkista valtaistuinta, niin muistakaa silloin minuakin, pyytäkää, että Jumala vahvistaisi heikkouttani." Muiden kertomusten mukaan pyysi Logren tässä tilaisuudessa, niinkuin usein muissakin seurapuheissaan, että häntä muistettaisiin, jos hän lankeaisi vikaan. Tämmöinen rehellisyys ja nöyryys saadaan vain Herran koulussa, ja sitä koulua aikoi Logren käydä elämänsä loppuun asti.
Mitä Logrenin seurapuheisiin muutoin tulee, ei voi kyllin valittaa, ettei yksikään niistä ole jälkimaailmalle säilynyt. Vasta kerrottu kohta hänen Tynjälän tuloseuroissa pitämästään puheesta on tietääksemme ainoana kirjallisena todistuksena hänen esiintymisestään puhujana, ja siitäkin voi päättää hyvin vähän. Sen sijaan on säilynyt yksityisiä lauseita, jotka sattuvasti kuvaavat hänen luonnettaan, samalla kuin ne osoittavat, mihin tapaan hän jakeli huomautuksiaan, opetuksiaan ja neuvojaan. Kun tiedetään, miten tavattoman suuri merkitys Logrenin sanoilla on ollut heränneen kansan kasvattamisessa, lueteltakoon seuraavassa muutamia semmoisia lennokkaita sanoja, miten katkonaisina ja toisistaan eristettyinä ne tällä tavoin esitettyinä sitten esiintyvätkin.
Heränneitten hairahduksia ja vikoja Logren ei kohdellut hellästi. Hyvinkin ankarasti hän usein syyllistä piteli. Eikä jättänyt hän nuhdeltua tuon yhden nuhteen varaan, vaan kävi myöhemmin katsomassa, mitä nuhde oli vaikuttanut. "Lasta ei saa heittää ulos pesuveden mukana", oli hänen tapansa sanoa; "ja jos heittää, täytyy ainakin pian käydä katsomassa, ettei se palellu kuoliaaksi". Paljon hellävaraisemmin, jos kohta aina vakavasti, puhutteli hän suruttomia. "Siirapilla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla", hän Jumalan kutsumistapaan vedoten arveli. Kun muuan ystävä teki muistutuksen tuota hänestä suruttomiin nähden liika evankelista menettelyä vastaan, hän vastasi: "Sinä, Erkki, olet samanlainen kuin mies, joka menee ottamaan hevosta kiinni ja samalla, kuin toisella kädellä tarjoo leipää, ojentaa toisella kurikkaa: otatko, vai annanko minä sinulle!" Varsinkin "Kiireen talven" häiriöiden jälkeen kävi moni vanha herännyt levottomaksi, jos nuorissa tai vasta kääntyneissä alkoi näkyä suurempaa tunteellisuutta ja innostusta. Muutamalle tuommoiselle epäilijälle Logren kerran lausui: "Laiska hevonen siitä tulee, joka ei varsanakaan hyppele". Mutta kyllä hän toiselta puolen usein varoittikin tuommoisia intoilijoita. Niinpä lausui hän muutamalle nuorukaiselle, joka ei ollut altis tyytymään jatkuvaan kerjäläisen asemaan, vaan kärsimättömänä arveli, että parannuksesta pitäisi tulla valmista: "Kun varsan valjastaa ja sille sanoo 'ptruu', niin se riuhtoo ja hyppii: mikä siinä on, ettei saa mennä? Mutta kun monen kuorman väsyttämälle ja kovia kokeneelle pattijalka-hevoselle sanoo 'ptruu', niin voi taivasten tekijä, kuinka ihanaa evankeliumia se sille on, kun se kuulee, että nyt saa seisahtua." — Logren oli luonnostaan hyvin kiivas ja suuttui tulisesti, jos palvelijoissaan huomasi huolimattomuutta, vilppiä tahi muuta vikaa. "Tuollaisia miehiä saan minä vaikka vasikkahaallisen", saattoi hän sanoa sille, joka itseään puolusti. Syyttömänkin täytyi pitää suunsa kiinni. "Joka ei syyttömänä ota syytöstä päälleen", oli hänellä tapana sanoa, "se ei ota syyllisenäkään". — Kun moni Suupohjan heränneistä Malmbergin kuoleman jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen ja seuraelämän virkistyttyäkin pysyi erillään muista, puolustaen itseään sillä, että Jumalan sanaa paraiten viljelee kodissaan, huomautti Logren: "Ei yksi halko pesässä pala". — Olemme kertoneet, mitä Logren saapuessaan asettamaan "Kiireen talven" touhua, lausui Juurikoskelle tämän yrityksistä saada tuota touhua lakkaamaan. Toisessa tilaisuudessa koetti hän seuraavin sanoin näyttää viimemainitulle, missä tämä oli erehtynyt taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan: "Niinkö luulet, Heikki, että viisas mies kadottaa viisautensa, jos tyhmän kansan alle alentuu? Ja niinkö luulet, että viisas pitää viisautensa, jos hän tyhmän kansan päällä pyörii?" Näistä samoinkuin muistakin hänen heränneitten johtomiesten asemasta lausumistaan sanoista näkyy, että hänen katsantotapansa oli hyvinkin kansanvaltainen. Yksin kansan luottamus oli esim. ratkaiseva, ken oli tuleva johtajaksi, kun entinen kuoli, ja tätä ratkaisua tuli jokaisen kärsivällisesti odottaa. Taneli Rauhalan hautajaisissa hän muunohessa lausui: "Kun Jumala ottaa laumasta kellokkaan pois ja alkaa kelloa uuden kaulaan sovittaa, on monta, jotka luulevat, että se heille sopii. Mutta niistä ei ole yhtään Jumala valinnut. Se on miehen reikä, mutta koiran virka." Ja samaan aikaan moitti hän toisessa tilaisuudessa, jossa hän oli ottanut saman asian puheeksi: "Kun hallitsija kuolee eikä ole kruununperillistä, on vaarallista huudattaa itseään hänen seuraajakseen — siinä menee helposti pää." — Niinkuin olemme nähneet, oli Logren hyvin antelias köyhille. Armottoman ankarasti hän kohteli itaruuden syntiä, missä vain sitä huomasi. Kerran saapui hänen luoksensa muuan rahantunteva mies valittaen: "Olen kärsinyt suuren vahingon. Yöllä varastettiin minulta 60 markkaa". "Miltä köyhältä olet taas pidättänyt, mitä hänelle olisi kuulunut, koskei Jumala antanut sinun noita rahoja pitää"? kuului vastaus.
Niinkuin jo näistäkin lausunnoista voi päättää, oli Logrenin puhe lyhyttä, täsmällistä, kohti käypää. Pitkäveteistä nuhdesaarnaa, joka enemmän ärsyttää kuin nöyryyttää ja rakentaa, hän ei milloinkaan käyttänyt. Hyvin tehokkaaksi osoittautui myöskin esim. seuraava hänen tapansa ratkaista heränneitten välisiä riitoja. Saattoi näet tapahtua, ettei hän sanallakaan puuttunut asiaan, kun epäsopuun joutuneet sen hänelle esittivät, vaan alkoi puhua muusta. Ennen heidän lähtöään hän vain ilmoitti, missä ensi seurat tulisivat pidettäviksi, ja kehoitti heitä niihin saapumaan. Siellä hän sitten seurapuheessaan otti asian esille, mutta niin, että ainoastaan asianomaiset ymmärsivät, keitä nuhteet ja varoitukset sillä kertaa lähinnä tarkoittivat. Toiseenkin, omituiselta ehkä monenkin mielestä näyttävään, mutta samalla hyvinkin käytännölliseen keinoon hän vetosi oikaistaksensa harhaan joutunutta veljeä, jonka hän tiesi pahenevan nuhteesta, jos se suoraan hänelle annettaisiin. Hän näet syyllisen kuullen nuhteli toista, joskus aivan syytöntäkin samasta viasta. Kuvatkoon seuraava tapahtuma muutamaa Logrenin tässä muodossa antamaa nuhdetta.
Monesti oli Taneli Rauhala kateuden ja vikoilemisen esineenä. "Kiireen talven" touhujen asettaminen kyllä palautti sovun, mutta vuosien perästä joutui hän taas panettelijain ja moittijain hampaisiin. Ilmeistä on, ettei ainakaan Juurikoski ollut siihen syytön. Varsinkin v. 1882 tuli tuo Kalajoen heränneitten johtomiesten välinen vanha epäsopu uudelleen selvästi näkyviin. "Etelän" ja "pohjanpuolen" heränneet olivat jo monen vuoden aikana tottuneet tuon tuostakin käymään toisiaan tervehtimässä. Kun Logren ystävineen viimemainittuna vuonna saapui Kalajoelle, olivat sikäläisten johtomiesten välit kireimmillään. Juurikoski sekä muutamat muut koettivat kaikin tavoin saada Rauhalaa ja hänen kristillisyyttään epäluulon alaiseksi ystävien silmissä. Ensimmäiset suuret seurat "eteläläisten" tultua pidettiin Vuolteenperässä Nivalassa. Jo pari tuntia ennenkuin hartaushetki oli alkanut, oli tupa täynnä kansaa. Ihmiset puhelivat hiljaa keskenään. Juurikosken ja hänen ystäviensä kanssa seurusteli muuan "eteläläinen" kaikessa rauhassa, kun ovi äkkiä aukeni ja Logren ärjäsi tälle matkatoverilleen: "Vai täällä sinä ystäväin nahkainmyyjä taas olet kauppojasi hieromassa". Eikä siinä kyllin. Mies sai kuulla kunniansa siitä, että hän muka oli puhunut muiden kristillisyyden vilpillisyydestä siten koettaen saada omaa uskonnollisuuttaan edulliseen valoon. Kiivastumistaan kiivastuen jatkoi Logren moitepuhettaan, kunnes hän pakotti tuon mitään pahaa aavistamattoman matkatoverinsa poistumaan tuvasta huutamalla hänelle: "Ulos sellainen lurjus". Tilaisuudessa olleet ovat kertoneet, että mies raukka lähtiäisiksi sai potkunkin. Harva lienee ymmärtänyt, että tuo kaikki tarkoitti Juurikoskea ja hänen lähimpiä ystäviään, eikä sovi kummastella, että tuommoisen läksytyksen aivan syyttömästi saanut itse oli siitä hyvin pahoillaan. Vasta paluumatkalla kotia sai hän selityksen. Logren näet silloin hänelle lausui: "Että sinä kehtasitkin oikein ottaa nenääsi! Olisihan sinun pitänyt ymmärtää, että viatonta ystävää on helpompi lyödä niin, ettei se kuole, kuin viallista vihollista." Sanottakoon muutoin tästä Logrenin omituisesta esiintymisestä Vuolteenperän seuroissa mitä tahansa, niin saavutti hän sillä tarkoituksensa. Juurikosken ja Rauhalan välisen eripuraisuuden tuli, joka jälleen oli ollut leimahtaa ilmiliekkiin, sammui taas melkein kokonaan.