Rakkaus oli se voima, jolla sekä Logren että Rauhala saivat heränneitten vasta ryhmittyneet joukot pysymään koossa niinäkin aikoina, jolloin itsekkäisyys ja erimielisyys koettivat niitä uudelleen hajoittaa. Ei olisi tämä voima päässyt heissä niin suureksi, jos itsekkäät pyyteet olisivat ajaneet heitä johtaja-tointa pyytämään ja tässä hengessä toimimaan. Paremmin kuin mikään muu osoittaa heidän välinen ystävyytensä, ettei oma kunnia ja arvo ollut heillä silmämääränä. Kumpikin nautti mitä suurimmassa määrässä heränneen kansan luottamusta ja kunnioittavaa rakkautta, mutta heidän mieleensä ei noussut ajatus: kumpi on meistä suurempi.

Pohjanmaan kolmas huomattu herännäisyysjohtaja tänä "ukkojen aikana", jolla nimellä sikäläiset heränneet nimittävät vuosien 1860 ja 1883 välistä aikaa, oli Heikki Juurikoski. Hänen vaikutusalansa oli paljon ahtaampi kuin Rauhalan ja Logrenin, se kun verraten harvoin ulottui hänen kotipitäjänsä, Ylivieskan, rajojen ulkopuolelle, mutta ei silti sekään ollut vähäarvoinen. Luonteen puolesta oli hän harkitseva ja jyrkkä, enemmän ajatuksen kuin tunteitten mies. Vakaumuksessaan oli hän luja, usein itsepintaisuuteen asti. Mitä ehdottomimmin asettui hän Vilh. Niskasen opin kannalle; saattaapa sanoa, että hän muodosti tämän opin eri kohdat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Siitä johtui se laillisesti vaativa uskonnollinen katsantotapa, joka oli hänelle ominaista. Ja tätä katsantotapaa tuki hänen jäykkä luontonsa, joka usein eksytti häntä kovilla sanoilla vaatimaan kuuliaisuutta siinäkin, missä yksin rakkauden olisi pitänyt saada puhevaltaa. Juurikoski vikoili Rauhalaa siitä, että tämä "turhalla hempeydellä johdatti kansaa totuudesta syrjään". Niin aiheettomana kuin tätä muistutusta Kalajoen-varrella yleensä onkin pidetty, ei ole oikein siltä kaikkea arvoa kieltää. Päinvastoin on myönnettävä, että Juurikosken ankara kiivaileminen paheita ja syntejä vastaan on ollut varsin tärkeänä lisänä siinä totuuden julistuksessa, jota Keski-Pohjanmaan herännyt kansa "ukkojen" suusta sai kuulla. Valitettavaa vain on, ettei Juurikoski milloinkaan päässyt oikein likelle Rauhalaa, vaan että hän vikoilemalla viimemainittua paljon häiritsi sitä yhdysvaikutusta, johon heränneitten luottamus oli heidät kutsunut. Eräs vielä nykyisen vuosisadan alussa Ylivieskassa asuva, harvinaisen elävä vanha herännyt, Anna Koskela (k. 1914) on kuvannut näitä Kalajoen-varren herännäisyyden johtomiehiä seurapuhujina seuraavasti: "Juurikoski piti pitkiä seurapuheita, hän löi usein lain vasaralla ja pani ikeen kansan päälle, jota oli vaikea kantaa. Rauhalan puheet olivat lyhyempiä, mutta paljon parempia. Hän puhui eniten Jumalan rakkaudesta. Joskus piti hän polvirukouksiakin, sanoen niistä: 'tämä on kallis tehtävä, jota liika vähän harjoitetaan'."

Juurikoski vaati jyrkästi yksinkertaisia elämäntapoja. Kun esim. eräs herännyt isäntä laittoi lasit kirjakaappiinsa, paheksui hän sitä kovasti. Moitittavana piti hän kuvien ripustamista seinille, vähänkään uudenaikaisempia huonekaluja j.n.e. Kun hän kerran muiden kera oli saattelemassa Rauhalaa Suupohjaan päin, huomasi hän Hanhinevalla tämän matkustaneen rihmoilla ristiinpunotussa reslassa. Tuosta rupesi hän kovasti torumaan: "Miten te tuollaisella reellä menette? Viette eteläläisille uusia tyylejä vain." Todistuksena, miten suuri hänen vaikutusvaltansa oli, mainittakoon, että resla vaihdettiin pitkälaitaiseen, yksinkertaisempaan matkarekeen.

Juurikoski luki paljon. Pääkirjoina olivat P. raamattu, Vegeliuksen sekä Lutherin huonepostilla. Olosuhteita kuvaavaa on, että hän sai Lutherin kirkkopostillan vasta v. 1882 ja silloinkin ainoastaan "talvipuolen". Heränneitten pappien vilkas kirjojen levittäminenkin oli heidän vetäydyttyään herännäisyysliikkeestä syrjään jo aikoja sitten lakannut. — Uutta postillaansa luki Juurikoski tavattoman ahkerasti. Se oli hänen rakkainta ajanviettoaan elämänsä illalla.

Muistettava on vielä yksi heränneitten johtomies "ukkojen ajoilta": Juhani Niskanen. Olemme nähneet (IV, 320), miten tämä lahjakkaan Lauri Juhana Niskasen lahjakas poika isänsä kuoleman jälkeen vähitellen alkoi tulla yhä enemmän huomatuksi Iisalmessa ja miten hän kokosi sikäläiset heränneet yhteisiin isien hartausharjoitusten tapaisiin kokouksiin. Tiedämme niinikään, että sikäläisenkin herännäisyysliikkeen pappien luku näistä ajoista alkaen oli vähenemistään vähentynyt. J. J. Rahmin muutettua pois Kiuruvedeltä ja H. K. T. Brofeldtin yhä ratkaisevammin ruvettua Beckin katsantotavan kannattajaksi, oli K. Weissell ainoa, joka vielä suosi herännäisyyttä, mutta ei hänkään enää edes koettanut koota heränneitten rivejä ja vielä vähemmin hän pystyi luomaan niihin eloisuutta. Toinen toisensa perästä katosivat näyttämöltä myöskin liikkeen huomatuimmat maallikot. Juhana Poikonen oli kuollut (IV, 320) ja Abraham Lappalainen (k. 1873), joka niinikään oli toiminut jonkunlaisena johtomiehenä Iisalmessa, tuli jo v. 1863 sokeaksi eikä senkääntähden kyennyt saamaan aikaan mitään sanottavaa. Pohjois-Savon herännäisyyden johto jäi näin ollen kokonaan Niskasen hartioille. Parastansa hän koetti, mutta vanhaan kaavaan kangistunut liike ei ottanut virkistyäkseen. Monesti kävi Niskanen Kiuruvedellä, ulottaen matkansa väliin Nivalaan ja Kalajoelle asti, mutta mitään likempää tuttavuutta hän ei siellä moneen vuoteen saanut solmituksi. Siihen oli hän epäilemättä suureksi osaksi itse syypää, kun näet saatiin tietää, että hän toistupalaisille ylimielisesti oli puhunut "vilhelmiläisten" harhaopista sekä muistuttanut heille sitäkin, että Paavo Ruotsalainen oli "kironnut" Vilhelm Niskasen, jonka opetuslapsia he olivat. Juurikosken kanssa lienee hän kuitenkin jo siihen aikaan jotakuinkin sopinut yhteen.

Niskanen oli puhelias ja harvinaisen vilkas mies. Hänen esiintymisessään oli paljon puoleensa vetävääkin. Mutta hän oli tämän ohessa hyvin arka omasta kunniastaan sekä ystävänä epäluotettava. Jos kohta hän hyvin suorasti mielipiteensä monesti silloinkin ilmaisi, kun tiesi sillä muita loukkaavansa, oli hänen luonteessaan toiselta puolen kierouttakin. Myönnettävä on kuitenkin, ettei hän pyrkinyt pohjalaisten tuttavuuteen ainoastaan maineensa kartuttamista varten. Niskanen oli siksi hyväpäinen ja kaukonäköinen mies, että hän aivan hyvin ymmärsi, mitä Pohjanmaan heränneitten apu merkitsi Iisalmen kituvalle liikkeelle. Sitäpaitsi vaativat häntä herännäisyyden vanhat muistot, jotka elävästi kangastivat hänen mielessään niiltä ajoilta asti, jolloin hän isänsä seurassa oli vieraillut Kalajoen-varren heränneissä taloissa, häntä uudelleen hakemaan tätä tuttavuutta. Pääansio siitä, että "ukkojen aikana" Savon-puolen ja Pohjanmaan herännäisyys jälleen rupesivat lähentelemään toisiaan, ei kuitenkaan ole hänen, vaan Rauhalan ja Logrenin. Niinkuin seuraavassa saamme nähdä, laskivat he perustuksen sille yhdysvaikutukselle, joka vähän myöhemmin uusimman herännäisyyden huomattavimman miehen johtamana muodostaa niin kauniin lehden tämän liikkeen vaiheissa XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.

Jo nuorena oli Taneli Rauhala tutustunut Savon herännäisyyteen. Missä ja milloin tämä tuttavuus oli alkanut, siitä ei ole varmoja tietoja, mutta se tiedetään, että Paavo Ruotsalainen tunsi hänet, puhui hänestä suurella luottamuksella sekä kehoitti, niinkuin olemme maininneet, heränneitä pyytämään häntä hengelliseksi neuvonantajakseen. Seurauksena oli, että Savonkin puolelta jo Vilhelm Niskasenkin vielä eläessä joskus tultiin neuvottelemaan hänen kanssaan hengellisistä asioista. Jo nämä seikat riittävät selittämään, miksi Rauhalan monesti teki mieli käydä tervehtimässä Kiuruveden ja Iisalmen heränneitä. Samassa määrässä kuin Keski-Pohjanmaan herännäisyys kasvoi ja sen hajalla olleet ryhmät kokoontuivat yhdeksi samanmieliseksi liikkeeksi, heräsi hänessä toivo, että Savon-puolenkin herännäisyys saataisiin siihen liittymään. Enemmän kuin mikään muu oli kuitenkin Suupohjan ja Kalajoen-varren samoihin aikoihin yhä lujittuva liitto heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään ja tukemaan hänen toivoaan Savonkin herännäisliikkeen suhteen. Keski-Pohjanmaan järjestämistä ja tarkkaa huolenpitoa vaativa liike sekä tiheät matkat Suupohjaan estivät kuitenkin toistaiseksi Rauhalan matkasuunnitelmia Iisalmeen toteutumasta. Vasta v. 1869 alkoi Kalajoenvarren ja Savon-puolen herännäisyysliikkeiden yhdystoiminta, johon ennenpitkää Suupohjankin heränneet yhtyivät. Joulukuussa viimemainittuna vuonna lähti muutamia heränneitä miehiä Nivalasta ja Ylivieskasta Iisalmeen tutustuakseen sikäläisiin heränneisiin. Tultiin Juhani Niskasen kotiin. Siellä paljon keskusteltiin savolaisten kanssa menneitten aikojen suurista tapahtumista näillä seuduin. Kyllä sikäläisillä heränneillä — niin nämä itse arvelivat — vieläkin oli "puhtaan opin tieto ja sen mukainen puhdas tunnustus", mutta nyt vallitsi heissä penseys ja heidän uskonsa oli hedelmätöntä. Simo Pylväs (IV, 490), joka oli mukana tällä matkalla ja on siitä kirjoittanut kirjeessä kertomuksen, lausuu tuon keskustelun johdosta: "Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan." Mutta kun hän sai kuulla kielilläpuhujiakin ja kun harjoitettiin yhteistä rukoustakin, joka Juurikosken seuroissa ei ollut tavallista, arveli Pylväs kotia tultuaan: "Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut. Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet tuntemaan elämän tietä." Samassa kirjeessä kertoo Pylväs myöskin Rauhalan lausuneen heidän kulkiessaan Pyhäjärven läpi: "Voi Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut; nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole." Surulla kertoo Pylväs siitäkin, että he matkallaan Kiuruvedellä olivat pyrkineet sikäläisten heränneitten piirissä tunnetun Erkki Pikkaraisen puheille, mutta ettei tämä ollut ottanut heitä vastaan.

Mutta alku oli tehty. Kalajoella päätettiin, että oli koetettava vetää Savon-puolen heränneetkin elpyvän herännäisliikkeen yhteyteen. Niinkuin menneinä aikoina, järjestettiin nytkin suuret yhteiset kokoukset markkina-ajoiksi. Ensimmäinen tämmöinen Savon ja Pohjanmaan heränneitten yhteinen suuri kokous pidettiin Kalajoen markkinain aikana talvella v. 1870. Alote lähti Rauhalasta. Tietäen että iisalmelaisiakin tavan mukaan saapuisi näille markkinoille, antoi hän Juhani Niskaselle tiedon, että oli tuumittu yhteistä heränneitten kokousta niinä päivinä pidettäväksi Kalajoella. Hyvissä ajoin laittoi hän tiedon tästä tuumastaan myöskin Logrenille, jonka läsnäoloa tilaisuudessa hän täydellä syyllä piti erinomaisen tärkeänä. Harva heränneistäkään lienee käsittänyt, mikä merkitys Rauhalan tuumalla oli. Siellä täällä vain joku vanhus kyyneleet silmissä ajatteli: niin ystävät Paavo Ruotsalaisen aikoinakin läheltä ja kaukaa kokoontuivat yhteisesti Jumalan sanaa viljelemään. — Sekä Logren että Niskanen saapuivat ja heidän seurassaan ystäviä Suupohjasta ja Savon-puolelta. Alussa eivät mielet kuitenkaan ottaneet oikein sulaakseen yhteen. Iisalmelaiset esiintyivät hieman tylysti, arvostellen "niskaslaisten" toimia ylimielisellä varmuudella. He olivat muka paremmin säilyttäneet Paavo Ruotsalaisen opin ja pystyivät paremmin kuin muut arvostelemaan hengellisen elämän ilmiöitä ja sitä syvällisempää kristillisyyttä, josta vanhempi herännäisyys tunnettiin. Ilmeistä on, että nämä ja muut tämänkaltaiset tuomitsevat epäilykset suureksi osaksi olivat lähtöisin Niskasen kateudesta ja juonitteluista, hänen kun täytyi itsellensä myöntää, että Pohjanmaan herännäisyys jo ulkomuodoltaankin teki paljon valtavamman vaikutuksen katsojaan kuin hänen Iisalmessa johtamansa joukot. Ennenpitkää karkoitti Herran pelvon henki kuitenkin tilaisuuteen saapuneitten iisalmelaisten mielestä tämänkaltaiset ajatukset, eikä aikaakaan, niin suli Niskasenkin mieli muiden kiitokseen ja ylistykseen. Välikappaleenaan vikoilevan mielen alaspainamiseksi ja veljellisen rakkauden sytyttämiseksi yksimielisten heränneitten isien lapsissa käytti Jumala tässä tilaisuudessa edellä muitten Arvi Logrenia, joka puhui tavattomalla voimalla ja lämmöllä. Seurauksena oli, että savolaiset pyysivät pohjalaisia seuraavana talvena Iisalmen markkinoitten aikana saapumaan samankaltaisiin yhteisiin seuroihin heidän luoksensa. Liitto oli solmittu ja nyt oli pidettävä huolta siitä, ettei vihollinen saisi sitä uudestaan särkeä.

Pysyen lupauksessaan saapuivat Rauhala ja Logren talvella 1871 Iisalmeen. Heitä seurasi matkalla moniaita miehiä Suupohjasta ja Kalajoen-varrelta. Ensimmäiset seurat pidettiin Juhani Niskasen, historiallisen Koljonvirran luona sijaitsevassa Virrantalossa (IV, 110). Veisattiin aluksi: "Minä vaivainen mato ja matkamies". Tämän virren sanat lähtökohtanaan alkoi Logren puhua, muunmuassa lausuen: "Täällä on paljon ukkoja, jotka tietenkin ovat sillä matkalla, josta nuo värsyt puhuvat. Mutta miksi on niin vähän vaimoja? Ja nuorta väkeä ei ensinkään. Missä ne ovat? Ovatko ne sillä matkalla? Kuka on syypää siihen, ettei niitä näy seuroissa eikä jumalansanan harjoituksissa? Kuka niistä vastaa?" Noiden puhujan tavallisella voimalla ja lämmöllä lausumien sanojen vaikutus oli tavattoman särkevä. Muuan kielilläpuhujakin, jommoisia ei pitkään aikaan Savossakaan enää oltu kuultu, alkoi puhua outoa kieltään. Useina päivinä jatkettiin sitten seuranpitoa. Vieraat viipyivät kauemmin kuin ensin olivat aikoneetkaan. Kun he vihdoin lähtivät, tunnustettiin Iisalmessa yksimielisesti, että pohjalaiset olivat tuoneet uutta eloa sikäläisen herännäisyyden jo nukahtaneeseen joukkoon.

Savolaisten ja pohjalaisten käynnit toistensa luona virkistyivät tämän jälkeen virkistymistään. Jo kesäkuussa v. 1872 nähdään taas Rauhala ja Logren sekä heidän seurassaan muitakin pohjalaisia Iisalmessa. Niin monesti seuraavinakin vuosina. Ainakin neljä kertaa ensimmäisen käyntinsä jälkeen kävi Logren siellä, Rauhala vielä useammin. Kun otamme huomioon, kuinka usein nämä ystävät saapuivat toistensa tykö ja että he näillä matkoillaan joskus viipyivät monta viikkoa, voimme päättää, kuinka suuressa määrässä herännäisyysliike "ukkojen" aikana virkistyi. Taidolla hoitivat johtajat joukkojaan. He tiesivät, että virkeää liikettä väijyivät samassa määrässä suuret vaaratkin. Muunohessa olivat he tulleet huomaamaan, miten alttiita pintapuoliset ihmiset ovat semmoisina aikoina keksimään ja levittämään kaikenkaltaisia juoruja, jotka sitten matkalla kasvavat jos kuinka tuhoisiksi. Sentähden kielsivät sekä Logren että Rauhala sanankuulijoitaan lähtemästä pitkille vierailumatkoille toistensa luo pyytämättä heiltä siihen lupaa. He tahtoivat tietää, ketkä lähtivät ja missä aikeissa. Ja ennen kaikkea koettivat he painaa sanankuulijoitaan nöyryyteen sekä opettaa heitä noudattamaan Paavo Ruotsalaisen neuvoa, etteivät puhuisi "yli uskonsa". Ja tätä neuvoa yleensä tarkasti noudatettiinkin. Niinpä kirjoittaa Simo Pylväs v. 1872 pari viikkoa aikaisemmin Suupohjaan tekemästään pitkästä matkasta: "Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja, ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin."