Jo Vilhelm Niskanen oli neuvonut heränneitten johtomiehiä koettamaan säilyttää niin hyvää sopua kuin suinkin papiston kanssa. Samalle kannalle asettui Rauhalakin sekä empimättä myöskin Logren, vaikka uuden suunnan miehet Suupohjassa, niinkuin tiedämme, eivät suinkaan olleet taipuvaisia heitä luottamuksella lähentelemään. Sikäläiset heränneet olivat kyllä alussa varsin tyytymättömät tähän johtajansa, esiintymiseen, mutta väleen huomasivat kaikki, että tämä olikin oikein. Tässäkin suhteessa olivat siis "ukot" uskollisia liikkeen traditsiooneille, vahvistaen käytöksellään sitä jo menneiden aikojen antamaa todistusta, että herännäisyys oli ja on kirkollinen liike.
Logrenin viimeiset matkat Kalajoen-varrelle sekä hänen ja Rauhalan käynnit Savossa kuuluvat jo siihen aikakauteen, jolloin he jättivät paimensauvansa muiden käsiin. Kerromme seuraavassa niistä vaiheista herännäisyyden historiassa, joita he näillä matkoillaan valmistivat. Sitä ennen tahdomme hetkisen silmäillä "ukkojen" elämän iltaa.
Niin kovissa ja ahtaissa oloissa kuin Logren nuoruudessaan ja miehuutensa alkuaikoina olikin elänyt, pääsi hän Tynjälään muutettuaan ennenpitkää niin hyviin varoihin, että hän saattoi ostaa Ala-Tynjälänkin yhtä suuren maan lisäksi. Mutta yhtä antelias ja auttavainen oli hän loppuun asti. Eikä mennyt hän pilalle niiden luottamustointenkaan kautta, jotka hänelle loppuijällään uskottiin. Ne vain kehoittivat häntä eri aloilla työskentelemään edistyksen hyväksi. Niinpä esim. hänen Lapuan kirkkoväärtinä ollessaan korjattiin kirkkoa, parannettiin kirkkoveisua, hankittiin kirkkoon urut j.n.e. Ja näihin uudistustoimiin otti hän tarmokkaasti; osaa, tekipä vielä alotteenkin. On totta, ettei Logren ollut vapaa viinan synnistä, mutta orjakseen se ei kuitenkaan häntä saanut. Etenkin viimeisinä elinvuosinaan vapautui hän siitä voitollisesti. Tässä taistelussa, niinkuin monessa muussakin, oli ennen (IV, 483) mainittu Juho Malkamäki hänen Jumalan lähettämänä paraana tukeena. Hän meni kerran Logrenin tykö tästä asiasta suoraan puhumaan. "Olen aina tottunut kaatamaan kuormani teidän eteenne", hän lausui. "Nytkin on minulla kuorma, ja kenen eteen sen kaataisin, jollen teidän eteenne — nyt eivät meidän loimemme enää riitä tätä peittämään." Logren suuttui ensin, valittaen että häntä sorrettiin, mutta kun tuo vilpitön ystävä vastasi: "Ei se ole sortoa, vaan rakkautta", purskahti Logren itkuun ja nöyrtyi. Tästä alkaen kävi taistelu tuota niinä aikoina vielä niin yleistä pahaa vastaan yhä voittoisammaksi.
Paljon vaatimattomammissa oloissa kuin Logren eli Rauhala. Hänenkin elämäntapojaan pilasi joskus väkijuomien liiallinen nauttiminen. Mutta tässä, niinkuin Logreniinkin nähden, on muistettava, että jokainen henkilö on arvosteltava sen ajan mittakaavan mukaan, jossa hän eli. Herännäisyysliikkeellekin oli väleen koittava se aika, jolloin kaikki väkijuomat poistettiin sen keskuudesta, mutta tämä aika ei silloin vielä ollut tullut.
Vasta aikuisena opetteli Logren kirjoittamaan. Käsialasta päättäen kävi tämä kuitenkin kankeasti. Rauhala ei osannut kirjoittaa. Usein käytti hän Simo Pylvästä, joskus muitakin kirjurinaan. Logrenille on hänellä tuon tuostakin syytä kirjoittaa. Näitä kirjeitä on säilynyt useita. Hengellisistä asioista hän niissä harvoin puhuu, "niistä kun ei ymmärrä paperilla jutella", vaan sen sijaan heidän yhteisistä matkasuunnitelmistaan. Kaikista näkyy, miten hartaasti nämä uskolliset ystävät toivoivat saavansa tavata toisiaan. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille 16/12 77: "Toivomme olisi suuri saada sinua vielä nähdä, jotta saataisiin puhua suusta suuhun, ennenkuin lopullinen kylmeneminen tekee sen mahdottomaksi. Suurella ikävällä kaipaamme ja toivomme, että tulisit tänne vielä meitä katsomaan." Logrenin kirjeet Rauhalalle eivät ole säilyneet, mutta viimemainitun kirjeistä voi päättää, että heillä oli tapana usein ja tarkasti toisilleen ilmoittaa, miten herännäisyysliike eri paikkakunnilla menestyi. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille tammikuussa 1879 kotiseutunsa oloista: "Täällä me retustelemme niinkuin ennenkin. Edistymisestä, ei ole kerskaamista, näyttääpä vain niin, että me ihmisraukat taannumme niissä asioissa, joissa tulisi pyrkiä eteenpäin. Välistä johtuu mieleeni: 'Sun suuret työs on muistos myös', mutta kun vähentyy luonnollinen terveyskin ja koolla ollessakin katoavat lapselliset harjoitukset, niin täällä ikävän käsissä tervehtivät sinua kaikki ystävät kylläkin heikolla tavalla." Samassa kirjeessä kertoo Rauhala käyneensä Iisalmen markkinoilla s.v., minne Logreniakin oli hartaasti, vaikka turhaan odotettu. Niinikään mainitsee hän, että Juhani Niskanen "joulun aikana" oli käynyt Kalajoen-varrella. Miten suureksi, ja vilkkaaksi liike Keski-Pohjanmaalla jo näinä aikoina oli kasvanut, näkyy siitäkin, että Nivalassa näinä aikoina oli pidetty seuroja, joihin joskus saapui heränneitä "13 seurakunnasta". Varsinkin puhuu Rauhala mieltymyksellä reisjärveläisistä ja pihtiputaalaisista, lausuen: "Oli hupasta ja hauskaa olla heidän kanssaan heidän lapsellisuutensa ja nuoruutensa tähden."
Yhtä vähän kuin Logren tyytyi Rauhalakaan siihen, että heränneitten luku oli suuri. Kumpikin teki ahkerasti työtä saadakseen tosi kristillistä elämää syntymään ja kehittymään yhä useammissa, ja surulla kumpikin tunnusti, ettei kaikki tuossa suuressa liikkeessä aina ollut niinkuin olla piti. Niinpä lausui esim. Rauhala v. 1882 Wilhelm malmivaaralle, joka jo näinä aikoina yleisesti tunnustettiin herännäisyyden tulevaksi johtajaksi, kotiseutunsa heränneistä: "Jos Herra nyt tulisi riihtänsä puimaan, niin ei jäisi monta raskasta jyvää." Tämä todistaa, miten masentavasti monen heränneen hengellinen huolimattomuus ja hitaus, näkyvistä vioista puhumattakaan, painoivat hänen hartioitaan. Toisena suurena huolena oli hänellä Juurikosken vikoileva mieli, joka näinä aikoina jälleen alkoi näyttäytyä. Jollei Logren niin ankarasti, jos kohta omituisella tavalla (IV, 497) olisi viimemainittua siitä nuhdellut, olisi hänen viimeisenä elinvuotenaan ehkä täytynyt nähdä uuden hajaannuksen enteitä herännäisyyden niin suurella vaivalla kokoamissaan riveissä. Mutta mielipahaa laittoi hänelle tuon tuostakin ja viimeisiin asti tuo hänen ärtyisä asetoverinsa. Vielä moniaita viikkoja ennen kuolemaansa sai hän sitä kokea Kankaan talossa Ylivieskassa pidetyissä seuroissa, viimeisissä, joissa hän oli mukana. Juurikoski, joka, niinkuin tiedämme, kovin kiivaili kristillisten tapojen juurruttamisen puolesta heränneisiin, oli näet moittinut Tanelia siitä, että tämä oli ottanut korkoa hänen veljeltään. Viimemainittu ei kyllä ollut siitä millään tavoin moittivasti puhunut, mutta asiasta tehtiin nyt suuri numero, "raamattu kun kieltää koronottamisen". Seurapuheessaan puhui Rauhala haikein mielin ihmisten velasta Jumalalle, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen tietävän, mitä Juurikoski oli hänestä sanonut. Jälestäpäin tunnustettiin, että viimemainittu oli arvostellut asiaa tarpeettoman ankarasti ja siitä ylen kiivaasti liika paljon puhunut.
Juhani Niskasenkin tyytymättömyyttä oli Rauhala monesti saanut kokea. Logrenillekin oli tuo vikoilemishaluinen savolainen kantanut hänen päällensä. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1882 viimemainitulle: "Sitä minä olen salaisesti ajatellut (jota ei kuitenkaan kenkään muu tiedä), että miksi rakas ystävämme Rauhala käypi siellä teidän maallanne eikä ilmoita sitä aikomustaan milloinkaan, että sanoisi: tule kanssani. — Totta en minä silloin ole suotuisa kumppani."
Yksi suuri ilonaihe Rauhalalla elämänsä iltana oli. Niilo Kustaa Malmbergin poika Wilhelm malmivaara (Malmberg), johon hän jo aikaisemmin oli tutustunut, oli sytyttänyt herätyksen tulen Kiuruvedellä, missä hän siihen aikaan oli pappina, ja tämä tuli lupasi paljon sen seudun ja koko herännäisyysliikkeen tulevaisuuteen nähden. Rauhala kävi sitä muutamia kertoja likeltä katsomassa ja palasi näiltä matkoiltaan aina sydän täynnä toivoa ja iloa. Se tietoisuus, että isien uskollinen Jumala, jonka armotöitä heränneessä kansassa hän koko elämänsä aikana ihmetellen oli seurannut, tulevinakin aikoina oli varjeleva herännäisyyttä, tukee voimallisesti hänen viimeistä taisteluaan.
Tammikuun puolivälissä v. 1883 alkoi Rauhala tuntea kovaa pakotusta sydämessään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän maaliskuun 4 p:nä illalla sai kallistaa väsyneen päänsä siihen lepoon, johon eivät ajan taistelut ja kärsimykset enää ulotu. Elävä synninsuru, joka toisinaan salasi häneltä Jumalan armonkin, ja lapsellinen turvautuminen Kristukseen painoivat leimansa hänen viimeisiin päiviinsä.
Logren oli matkalla Kalajoen-varrelle ja Savoon, kun hän Kannuksen Hanhinevalla sai kuulla Rauhalan kuolemasta. Sanoma teki häneen masentavan vaikutuksen. Kooten viimeiset voimansa — hänen vankka ruumiinsa oli jo näinä aikoina aivan taudin murtama — hän kuitenkin jatkoi matkaansa Iisalmeen, Rauhalan hautajaiset kun päätettiin siirtää vähän myöhempään aikaan, jotta etäälläkin asuvat yltävät ehtisivät niihin saapua. Tältä matkalta palasi hän viikon perästä, paljon savonpuolenkin ystäviä seurassaan. Niihin liittyi myöskin Wilhelm malmivaara. Hautajaisten edellisenä päivänä kokoontui harvinaisen suuri ystäväjoukko miltei kaikista Kalajoen-varren kunnista, Suupohjasta, Kiuruvedeltä, Iisalmesta y.m. Marjaniemen taloon seuranpitoon. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Juurikoski, joista varsinkin edellinen painosti sitä suurta työtä, jonka rakas vainaja Herran armosta elämänsä aikana oli suorittanut. Tässä tilaisuudessa hän myöskin puhui nuo ennen (IV, 496) kertomamme sanat heränneen kansan "kellokkaasta". — Lähtemättömän vaikutuksen tuohon suureen hautajaisjoukkoon teki varsinkin seuraava päivä. Ruumis, jota oli säilytetty vainajan kodissa, Marjaniemestä johtavan tien varrella sijaitsevassa Kepulin torpassa, tuotiin ennen kirkolle lähtöä talon pihamaalle, mihin sille oli valmistettu maja. Kirstun kansi avattiin, jotta ystävät kerran vielä saisivat nähdä Taneli Rauhalan rakkaat kasvot. Juhlallisen särkevä oli hetki. Moni sydän silloin huokasi Herran puoleen, luvaten hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Kirstun kansi suljettiin ja nyyhkytysten säestämänä kaikui virsi