"Päätöstä nyt Herralta anon,
Jääneille neuvon sanon
Rientäkää katumaan" j.n.e.

Mustan hevosen vetämänä lähti Rauhala viimeiselle kirkkomatkalleen.
Ruumissaatossa oli 175 hevosta. Haudan siunasi Nivalan kirkkoherra
K. R. Pettersson, ja ruumissaarnan kirkossa piti Joh. 11: 4 johdosta
Wilh. malmivaara.

Miten suureksi maailmakin arvosteli Rauhalan merkitystä Kalajoen-varren ja muun herännäisyyden johtajana, näkyy siitäkin, että liikkeen vastustajat hänen kuolemansa jälkeen monissa paikoin ennustivat, "ettei siitä viiden vuoden perästä enää olisi mitään jälellä". Mutta heränneitä tämä tapahtuma painoi entistä uskollisemmin kilvoittelemaan elämän kruunun voittamiseksi. Siihen tapaan kirjoitti Juhani Niskanenkin, muistellessaan Taneli Rauhalaa ja hänen hautajaisiaan, Arvi Logrenille. Hän kertoo myöskin muistuttaneensa Rauhalan sanankuulijoille: "Nyt vasta Taneli-vainajan käytös, puheet ja työt ovat teille kalliit ja rakkaat, sillä nämä kaikki meille kehoittaen huutavat ja kutsuvat ottamaan sanoista ja ajasta vaarin."

Palattuaan Rauhalan hautajaisista kävi Arvi Logren ennenpitkää niin sairaaksi, ettei hän enää kyennnyt mihinkään liikkumaan. Nopeasti kiihtyi tauti. Logrenin vankka ruumis riutui äkkiä. Kaikki ymmärsivät, että hänen aikansa oli oleva lyhyt. Itse oli hän siitä jo aikaisemmin puhunut. On omituista, että Logrenia vaivasivat samankaltaiset kiusaukset kuin Paavo Ruotsalaista tämän loppuijällä. Hän näet kerran lausui Malkamäelle: "Jos olisin tietänyt, mitkä vaivat ja ahdistukset minulle siitä tulee, että puhun kansalle, en siihen millään ehdolla olisi ruvennut." Mutta kun ystävä vastasi: "Olisiko sitten ollut oikein Jumalan edessä kätkeä kansalta niin suuret lahjat nauttiaksenne lihallista lepoa," myönsi hän tuon ajatuksen kiusaukseksi. Toisinaan valitti hän sitä, ettei hän ollut osannut muuta kuin sotkea ja turmella Herran asiaa. Ystäville, jotka kävivät häntä tervehtimässä, hän lausui: "Ei ole minulla muuta teille sanottavaa kuin että Herra elää." Vähän ennen kuolemaansa kutsutti hän luoksensa A. O. Törnuddin. Tämän kysymykseen, oliko hänellä mitään erityistä syntiä tunnustettavana, vastasi sairas: "Se on kaikki, kaikki yhtä suurta, minä tarvitsen Kristuksen vanhurskauden vaatteen kiireestä kantapäähän."

Uskoen itsensä Jumalan armon turviin, nukkui Logren rauhallisesti viimeiseen uneen marraskuun 29 p:nä 1883. Hänen haudalleen Lapuan kirkkomaalla pystyttivät ystävät muistokiven, johon merkittiin 2 Kor. 6.

Jo Rauhalan hautajaisissa oli nostettu kysymys kiven pystyttämisestä hänen haudalleen. Samassa tilaisuudessa huomautettiin siitäkin, ettei Paavo Ruotsalaisen haudalla ollut edes yksinkertaista ristiä. Näiden kysymysten johdosta syntyneen keskustelun tuloksena oli, että päätettiin pystyttää hautakivi kummankin haudalle. Savolaiset ottivat toimittaakseen muistopatsaan Ruotsalaisen, pohjalaiset Rauhalan haudalle. Rahankeräyksiin päätettiin heti ryhtyä. Päätöksen toteuttamista estämään ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, vieläpä ikäviäkin. Savolaiset eivät saaneet kokoon tarpeeksi rahoja Ruotsalaisen hautakiveä varten ja Kalajoen-varrella keskeytyi rahankeräys, Juurikoski kun alkoi sitä vastustaa. Savolaisten saamattomuus tuntuu sitä oudommalta, kun kysymyksen näistä muistomerkeistä oli nostanut Juhani Niskanen, ja mitä Juurikosken arveluihin tulee, on muistettava, että hän Rauhalan hautajaisissa oli kannattanut Niskasen ehdotusta. Kalajokelaiset lykkäsivät asian Logrenin ratkaistavaksi, huomauttaen että Juurikoski perusti rahankeräämiskiellon siihen, että "raamatun pyhien haudoille ei pystytetty muistopatsaita". Logren vastasi: "En tiedä, puhuuko raamattu mitään siitä asiasta, mutta sen tiedän, että se tekee väärin, joka Herran kansaan kylvää eripuraisuutta." Enemmän kuin nämä Logrenin sanat vaikutti kuitenkin kuoleman läheisyys Juurikoskeen. Se tuli maaliskuun 20 p:nä 1884. Nöyrtymistään oli hän nöyrtynyt sen lähestyessä. Hän peruutti rahankeräyskieltonsa ja ystävilleen hän todisti: "Te odotatte varmaankin nyt näin kuoleman kynnyksellä jotain erinomaisempaa minulta, mutta ei ole minulla mitään uutta sanottavaa. Näyttääpä sitäpaitsi siltä, että kaikki mitä olen puhunut on mennyt toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos." Ei hänkään ystävistään erotessaan johtajatoimestaan itselleen kiitosta pyytänyt. Köyhänä syntisenä astui hänkin ijankaikkisen armahtajan eteen.

Haudoista ja hautapatsaista oli tähän aikaan paljon puhetta heränneitten piireissä. Rauhalan ja Ruotsalaisen hautakivet valmistuivat pian. Pohjalaiset täyttivät 100 markalla, mitä savolaisten keräämistä rahoista puuttui viimemainitulle valmistetun hautakiven hinnasta.

Jalojen vainajien haudoille pystytetyt kivet kuitenkaan eivät olleet ainoat todistamassa, että "ukkojen aikana" uudestaan ryhmittynyt herännäisyysliike ei ollut kukistuva, vaikka sen johtajat olivat poistuneet. Härmässä todisti Aleksanteri Turjansalo, "Sokea Santeri" (k. 1898), jolla nimellä ystävät nimittivät tätä ruumiillisesti sokeaa, mutta hengellisesti valistunutta opettajaansa, Hellanmaalla Jaakko Sinnenmäki, Nurmossa Salomon Kulju (k. 1895) sekä seudun heränneitten merkkimiehenä muutenkin tunnettu Iisakki Mansikkamäki (k. 1906), Ylistarossa sekä ennenpitkää yhä laajemmilla aloilla Logrenin suuren työn varsinainen jatkaja Juho Malkamäki, että "Herra elää", Nivalassa puhui seuroissa Matti Marjaniemi, "Palosaaren ukki" (k. 1909), Ylivieskassa Klaase Juhana Haapakoski eli Kivikaarto (synt. 1838), saavuttaen ennenpitkää yhä suurempaa luottamusta Kalajoen-varren heränneitten piireissä ja ollen "ukkojen" ajan jälkeen näiden piirien huomattavimpana luottomiehenä, Sievissä korotti äänensä Jaakko Rieskanniemi (k. 1910). Iisalmessa toimi entistä vilkkaampana Juhani Niskanen, ulottaen matkansa paitsi Keski-Pohjanmaalle sekä Suupohjaan sisämaahankin päin, minne esim. Keiteleen heränneitten pieni joukko v. 1882 hänet kutsui, j.n.e. Ja voimallisemmin kuin mitkään muut viestit todistivat Kiuruvedeltä näinä aikoina saapuvat ihmeelliset sanomat, etteivät "ukot" turhaan olleet toivoneet tulevaisuutta Suomen herännäisyydelle. Vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat tämän liikkeen suuret muistot uudelleen esille suruttoman maailmankin mieleen, vaatien siltäkin tunnustusta. Tätä todistaa muunohessa muuan Ylivieskassa v. 1885 sepitetty ja painoonkin toimitettu runo Kalajoen käräjistä. Kuvatkoot seuraavat tästä pitkästä runosta lainatut säkeet, missä hengessä se on kirjoitettu. Puhuttuaan Kalajoen käräjien vaiheista ja maailman vihasta heränneitä kohtaan, jatkaa runon sepittäjä:

"Se on viimein mielestäni
Varsin vaivanen asia,
Kuin tuolta vaan tuleepi
Tuolta tuimasta tulesta,
Käsky käärmetten pesästä
Pikaisesti pistämähän,
Kauhiasti kantapäähän
Kaikki kun on kulkemassa
Sillä kaidalla kadulla.
Sitä kohta koitetahan,
Uhatahan uuvutella,
Vaikka on paikka peljättävä,
Itsekullakin ihmisellä
Haudan haikean takana,
Josta hirmu hirvittääpi
Aivan pilkko pimiästä."

"Maailmassa mahoton
Ihmisiä ilkiöitä,
Jotka pyytävät pyhyyttä
Häpiäksi häätymähän,
Ilman että itsiänsä
Tulla täällä tuntemahan
Vinkumahan vikojansa,
Syntiänsä sylkemähän."