Väleen oli ilmestyvä sekä muotoon että sisällykseen nähden parempia kaunokirjallisia kuvauksia herännäisyydestä, todistuksina siitä, että tämä uskonnollinen liike alkoi saada yhä enemmän tunnustusta sen ulkopuolellakin olevissa piireissä. Ylläoleva runosepustus osoittaa vain, että varsinaisessa kansassakin löytyi niitä, jotka, vaikkeivät kuuluneetkaan heränneisiin, kunnioittaen arvostelivat heitä ja heidän muistojaan. [Lähteitä: Kert. Paavo Niskanen, Mikko Knuutila, Mikko Ylitalo, Anna Koskela, Juho Kivikaarto, Jaakko Hirvelä y.m., joilta saamiini tietoihin kirkkoh. Antti Haikola hyväntahtoisesti on eri paikkakunnilta Kalajoen-varrelta hankkinut kirjallisia lisätietoja; Simo Pylvään kirjoitukset "Muistelmia talonpojan Daniel Rauhalan elämästä" (1888) ja "Kiireestä Talvesta" (1888); Heikki Juurikosken "Muistokirja" (1875); Juho Kytömäki, "Piirteitä Arvi Juhana Logrenin elämästä"; Wilh. malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa"; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille -67; Simo Pylvään kirjeet J. Niskaselle 23/12 69, C. Jurvelinille 10/6 72 ja A. Logrenille 30/4 80; Taneli Rauhalan kirjeet A. Logrenille 16/12 77, 1/9 73 ja 27/1 79; Juhani Niskasen kirjeet A. Logrenille 6/9 82, 19/10 82 ja 8/5 83; Wilh. malmivaaran, Juho Malkamäen, A. O. Törnuddin, maist. O. V. V. Hohenthalin y.m. Suupohjassa oleskelleiden kertomukset; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Härmän, Lapuan kirkonkirjat; Matts Stenbeck, Runo "Kalajoen käräjillä tapahtuneista asioista v.v. 1838-1839"; Paimenmuisto.]

XII.

Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan lopussa.

K. K. von Essen on kertonut, [Kert. Hilda Hellman, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena von Essenin kodissa.] että Niilo Kustaa Malmberg elämänsä viimeisenä iltana kutsui vuoteensa ääreen nuorimman lapsensa, lausuen tälle: "Tule, poikani, siunaamaan isää". Nämä kuoleman kanssa kamppailevan isän sanat eivät kohdistuneet vain siihen hetkeen, jona ne lausuttiin, vaan ne jäivät velvoittavaksi kehoitukseksi pojan sydämeen koko hänen elämänsä ajaksi. Mitä neljä-vuotias lapsi tuossa tilaisuudessa vaistomaisesti ja hetken vakavuutta käsittämättä teki, sen oli hän mieheksi tultuaan itsetietoisen velvollisuudentunnon ohjaamana edelleen tekevä: hän oli siunaten muistava isänsä suurta työtä herännäisyyden viljavainioilla ja uhraava kaikki voimansa tämän työn jatkamiseksi.

Niilo Kustaa Malmbergin ja hänen toisen vaimonsa Helena Huhtalan poika Wilhelm malmivaara (Malmberg) syntyi helmikuun 13 p:nä 1854. Jos hänen varhain täytyikin erota isästään, jäi hänelle hyväksi maalliseksi turvaksi herännyt, hellä ja kaikin puolin kunnollinen äiti. Aivan pieni oli perintö, minkä poika isänsä jälkeen sai ja äidin eläke teki 280 markkaa, alussa vain 200. Ei olisi moni, varsinkaan ei talonpoikaissäädystä lähtenyt leski semmoisissa oloissa ajatellut poikansa kouluuttamista, eikä sovi kummastella, että useat Helena Malmbergin likeisimmistä tuttavistakin kehoittivat häntä jättämään kaikki tuollaiset ajatukset sikseen ja kasvattamaan poikaansa rengiksi. Mutta Malmbergin leski ei ollut altis näitä neuvoja noudattamaan. Jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä horjumattomammaksi kasvoi hänen vakaumuksensa, että Jumala oli auttava häntä kouluuttamaan poikaansa. Paitsi oma harras toivonsa, että tästä pojasta kerran tulisi herännyt pappi, ohjasi hänen ajatuksiaan tuohon suuntaan etenkin se seikka, että pojan isä muutamissa tilaisuuksissa oli lausunut saman toivon. Vuotta ennen kuolemaansa oli viimemainittu omistamiensa Nohrborgin, Wegeliuksen ja Björkqvistin postillojen sekä muutamien pienempien hartauskirjojen kansiin kirjoittanut pikku Vilhelminsä nimen, ja tämäkin seikka näytti selvästi todistavan, mitä hän poikansa elämänurasta oli toivoen ajatellut.

Ystäviensä kieltojen uhallakin lähetti Helena Malmberg poikansa Orismalan tehtaan ruotsinkieliseen kansakouluun, jotta tämä, ensin ruotsia opittuaan, voisi päästä Vaasan ruotsinkieliseen oppikouluun. Kun tuon kansakoulun opettaja, tehtaansaarnaaja B. Wegelius vuoden perästä siirrettiin kappalaiseksi Ylihärmään, sai poika siellä hänen ohjaamanaan jatkaa lukujaan, kunnes hän syksyllä 1864 suoritti sisäänpääsötutkintonsa Vaasan ylialkeiskouluun. Voidakseen ylläpitää poikaansa koulukaupungissa päätti äitikin muuttaa sinne. Pantiin kuorma täyteen ruokavaroja ja ajettiin Vaasaan, missä saatiin asunnoksi pieni vinttikamari. Suurten nälkävuosien kova aika oli Pohjanmaalla jo alkanut. Saamatta apua ystäviltään ei olisi Helena Malmberg voinut ylläpitää itseään ja poikaansa Vaasassa. Ahtaalla olivat, niinkuin muutkin, näinä aikoina heränneet talonpojatkin, mutta heiltä kuitenkin riitti ruoka- ja silloin tällöin raha-apuakin Niilo Kustaa Malmbergin leskelle ja pienelle pojalle. Yhä kovemmiksi kävivät nälkävuodet, mutta Jumala kuuli kilvoittelevan äidin rukoukset ja auttoi läpi ahdinkojen lukukaudesta toiseen, kunnes Wilhelm malmivaara v. 1874 suoritti ylioppilastutkinnon.

Heränneen ja rukoilevan äidin kasvattamana oli Malmivaara heränneen kansan keskuudessa mieheksi varttunut. Hänen lapsuutensa leikit ja nuoruutensa unelmat olivat saaneet pääsisällyksensä ja suuntansa Suupohjan heränneissä vallitsevasta elämästä ja katsantotavasta. Koulussa ja yliopistossa oli hän kyllä ollut muidenkin vaikutusten alaisena, mutta nämä eivät milloinkaan olleet voineet hänen mielestään karkoittaa niitä tunteita ja ajatuksia, jotka heränneitten seuroissa ja seurustelussa heidän kanssaan olivat siihen kotiutuneet. Jos ne toisinaan syrjäytyivätkin, valtasivat ne väleen entisen etuoikeutetun asemansa hänen sielussaan, viitaten velvoittavalla voimalla tulevaisuuteen, jonka työ olisi sopusoinnussa nuoruudenajan muistojen kanssa. Näiden muistojen ja ehkä vielä enemmän äitinsä hartaan toivon vaatimana ryhtyi Malmivaara heti ylioppilaaksi päästyään harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja suoritti jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistossa jo kahden vuoden perästä, v. 1876.

Toimittuaan ensin kappalaisenapulaisena Nilsiässä, määrättiin
Malmivaara keväällä 1877 saman seurakunnan sijaiskirkkoherraksi.

Paljo oli hän Suupohjan heränneiltä kuullut tämän seurakunnan suurista muistoista ja omin silmin sai hän nyt näiden muistojen kotiseutuja tarkata. Mutta kylmältä vastasi ilma täällä miltei kaikkialla. Jo Paavo Ruotsalaisen loppuijällä Nilsiän heränneissä vallalle päässyt uneliaisuus oli, varsinkin Suupohjan liikkeen eloisuuteen verrattuna, silmäänpistävä eikä suinkaan omiaan elähyttävästi vaikuttamaan nuoreen pappiin. Malmivaara kuvaa itse tämän muistorikkaan seudun silloista tilaa seuraavin sanoin: "Kaikkein ikävimmän vaikutuksen teki hänen (Paavo Ruotsalaisen) oma koti. Sokea leskensä asui saaren toisella rannalla pienessä eläketuvassa sekä hänen hoitajansa, Paavon entinen palvelija Albertina Nenonen. Siinäpä olivatkin Paavon naispuoliset ystävät Nilsiässä seitsenkymmenen luvun lopussa. Vävynsä Juhana Markkanen, jonka pää oli kristillistä tietoa täynnä, oli aikoja sitten mennyt ohi ensimmäisen rakkauden eikä hän juuri muuta tiennyt appi-vainajastaan sanoa kuin: 'immeinen hänkin oli'. Hänen vaimonsa, Paavon tytär, muisteli isäänsä rakkaudella, mutta ei seurannut häntä. Suru valtasi vieraan mielen kodissa, jossa Jumalan henki ennen oli majaillut. Heränneitä miehiä ei niinä aikoina ollut Nilsiässä kuin yksi ainoa, Pajuniemen talon lampuoti Juhana Pitkänen, hänkin Kuopiosta sinne muuttanut. Hän oli nöyrähenkinen ja uskollinen Herran palvelija, jota eivät mitkään tuulet päässeet heiluttamaan. Paavon entinen kirjuri Adolf Möykkynen (IV, 142), joka asui pienessä torpassa Pajuniemellä, oli kovin väsynyt hänkin, mutta uudistui vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui huhtikuussa 1877. — Uusia herätyksiä ei Nilsiässä tapahtunut niinä aikoina kuin joku aniharva. Seuroja kyllä pidettiin, mutta ne olivat kuin 'nukkuneen rukousta'. Hysteeriset naiset yrittivät vielä vanhalta muistolta primputtaa kielillä, mutta kun ei sitä täydestä otettu, herkesivät hekin."

Vaikutuksetta ei Malmivaaran herätyshuuto Nilsiässä jäänyt, jos kohta se ei siihen aikaan vielä ollut täysi-ääniseksi kehittynyt ja ne herätykset suruttomuuden unesta, joita seurakunnassa v. 1878 alkoi ilmaantua, aluksi kantoivatkin outoa leimaa. Nämä herätykset alkoivat näet siten, että kummallinen suonenvetotauti ilmestyi nuorisossa, pojissa ja tytöissä, tehden heidät tajuttomiksi, mutta vaatien heitä tuossa tilassa veisaamaan ja rukoilemaan. Varsinkin seurakunnan pohjoisissa osissa tauti leviämistään levisi, jonka vuoksi asianomainen piirilääkäri, F. Forstén; saapui tätä omituista ilmiötä tutkimaan. Muiden hänen tekemiensä huomioiden kera valaisevat varsinkin seuraavat kysymyksessä olevan herätyksen luonnetta. Tuntien kouristuskohtauksen joutuvan, lausui sairas: "nyt minua aletaan vaivata sen (jonkun nimittämänsä) synnin tähden". Heti tämän sanottuaan meni sairas tiedottomaksi, alkaen rukoilla ja veisata, omituisen kauniilla, huilun ääntä jonkun verran muistuttavalla tavalla. Sanat muodostuivat vapaasti, ikäänkuin itsestään, samoinkuin virren sävel. Kerran tapahtui, että tuolla tavoin horroksissa tuskitteleva sairas silmiään avaamatta lausui huoneeseen saapuneelle toverilleen: "Minua vaivataan nyt sen synnin tähden, jonka silloin yhdessä teimme; tule, syntiystävä, ja laske kätesi ruumiilleni, niin tuskani lievenevät". Tohtori Forsténin kehoituksesta kosketti toveri sairaan ruumista sillä seurauksella, että kouristus lakkasi, mutta kun hän otti kätensä pois, alkoi tuska uudelleen.