Itsestään on selvää, että tällaiset tapahtumat herättivät hämmästystä ja pelkoa seurakunnassa. Miten huolellisesti toiset koettivatkin näyttää toteen, että noiden sairaiden kummastusta herättävä tila ja käytös olivat vain ruumiillisen taudin ilmauksia, pitivät kaikki, jotka eivät olleet kokonaan vieraantuneet uskonnollisen elämän ilmiöistä, niitä Jumalan vaikuttamana herätyshuutona ei vain heränneitten isien nukkuneille lapsille, vaan suruttomalle maailmallekin. Nilsiän ulkopuolellakin herättivät viestit näistä oudoista tapahtumista kummastusta ja ihmettelyä. Kuopion sanomalehdissäkin väiteltiin asiasta.
Kauan ei tätä outoa, Jumalan Paavo Ruotsalaisen nukkuneelle seurakunnalle lähettämää etsikkoaikaa kestänyt. Kouristustaudin kohtaukset harvenivat ja lakkasivat väleen kokonaan. Mutta sitä pysyväisemmiksi kehittyivät niiden seuraukset. Nilsiässä syntyi herätys, ei valtavan suuri, mutta varsinkin siihen nähden huomattava, että se osoittautui elinvoimaiseksi, se kun vielä vuosisadan lopussa kasvoi. Mitä tämän Nilsiän uudistuneen herännäisyysliikkeen alkuun tulee, on omituista, että siihen liittyi vain aniharva noista kouristustautia sairastaneista, joiden kummallinen herätyshuuto vuoden 1878 aikana oli kaikunut seurakunnassa. Muut heräsivät heidän huudostaan, itse he melkein kaikki, kouristustaudistaan päästyään, uupuivat entiseen suruttomuuteensa.
Paitsi Malmivaaraa toimi Nilsiässä XIX vuosisadan loppuaikoina innokkaasti herännäishengessä myöskin Pekka Korhonen (synt. 1859), joka täällä oli ylimääräisenä pappina vuosina 1885-91. — Seurauksena näiden sielunpaimenten sekä muutamien maallikkojohtajien työstä oli, että melkoinen joukko heränneitä jäi seuraavalle vuosisadalle todistamaan, ettei Herra ollut unohtanut Savon herännäisyyden kotiseutuja. Niinkuin olemme nähneet (IV, 508), alkoi samoihin aikoihin Iisalmenkin herännäisyys virota uuteen eloon, ja vielä eloisammaksi kehittyi ennenpitkää Kiuruveden uudestaan heräjävä liike. Varsinkin viimemainitun seurakunnan vaiheet XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä olivat omiaan voimallisesti tukemaan sitä herännäisyyden uudestaan elpymisen toivoa, joka näinä aikoina niin monissa paikoin on nähtävänä.
Se yleinen suruttomuus, joka varsinkin 1870-luvun alussa painoi Kiuruveden heränneitä, ei voinut sammuksiin tukahuttaa niitä kipinöitä, joiden valo siellä täällä vielä välkkyi tuhan alla. Löytyi heränneitä vanhuksia, jotka raskaalla kaipuulla muistelivat menneitä eloisia aikoja. Noiden aikojen muistot puhuivat niin paljon Jumalan uskollisuudesta ja hänen ihmeitä tekevästä voimastaan, että he ainakin joskus uskalsivat toivoa uutta herätystä Kiuruveden seurakunnalle. Tämän toivon jätti esim. Eljas Toivainen (k. 1877) ystävilleen perinnöksi. Hän näet kerran vuotta ennen kuolemaansa muutamassa tilaisuudessa, missä puhuttiin Kiuruveden herännäisyyden vaiheista, lausui heille: "Mitähän jos ruvettaisiin vielä kokoilemaan näitä palaneita kekäleitä rovioksi — entäpä Herra antaisi siihen uuden tulen taivaasta". Kummastelevaa hämmästystä vain herättivät kyllä ensi hetkessä nämä sanat, mutta niiden kehoitusta ryhdyttiin väleen noudattamaan. Vanhukset puhuivat herätyksen sanoja nuorille, ja muutamat näistä liittyivätkin jo ensi aikoina heihin, koettaen heidän kanssaan pitää vireillä Jumalan sytyttämää tulta. Mutta orvoksi tunsi itsensä tuo pieni lauma. Kipeästi kaipasi se samanhenkistä sielunpaimenta. Kun sentähden pitäjänapulaisen virka seurakunnassa v. 1878 joutui haettavaksi, kirjoitti muutama noista vanhoista heränneistä Wilh. malmivaaralle Nilsiään, pyytäen häntä tulemaan "heitä auttamaan". Pitäen itseään kykenemättömänä tuohon tehtävään ja kun hän sitäpaitsi ei vielä ollut suorittanut tutkintoa vakinaisen papinviran saamiseksi, aikoi tämä ensin kieltäytyä virkaa hakemasta, mutta kirje ei antanut hänelle rauhaa, hän ei voinut olla sen kehoitusta noudattamatta. Miten niukka aika olikin, valmistui Malmivaara Kiuruveden pitäjänapulaisen virkaa hakemaan, sai valtakirjan siihen ja astui uuteen toimeensa toukokuussa 1879.
Suureksi kehoitukseksi oli Malmivaaralle seurustelu Kiuruveden vanhojen, vasta hengellisestä unesta uudestaan heränneiden kanssa, mutta näinä aikoina esiintyi hän vielä enemmän heidän oppilaanaan kuin opettajanaan. Valoisaa kevätaikaa tämä jo oli hänelle itselleen ja sen alkavan herätyksen, esikoisille, joka väleen niin voimallisesti oli ennustava uutta aikaa Savon ja samalla muunkin herännäisyyden maille, vaikka talven valta vielä näyttikin kukistumattoman voimalliselta.
Pääsiäispyhiksi 1880 tuli Taneli Rauhala Malmivaaran luo vieraaksi. Varsinkin yksi ilta tästä heidän yhdessä-oloajastaan on tärkeä Kiuruveden uusimman herännäisyyden vaiheissa. Oli ollut seurat pappilan salissa. Pari uteliasta surutonta tyttöä seisoi ovensuussa. Tapansa mukaan meni Taneli heitäkin puhuttelemaan. Hänen vakavan hellät sanansa osasivat tyttöjen sydämeen, herättäen, särkien. Itkien lähtivät he pappilasta. Toinen heistä palveli Savon herännäisyyden historiassa jo vuosisadan alku-aikoina tunnetussa (I, 185) Pikkaraisen talossa Lapinsalon kylässä. Kotia päästyään — sinne oli matkaa Malmivaaran pappilasta 3 1/2 peninkulmaa — riensi hän navettaan, missä hänen työtoverinsa ja rippikoulukumppaninsa oli lehmiä ruokkimassa, lankesi tämän kaulaan, sanoen: "Mihin me, rakas ystävä, olemme unohtaneet ne kalliit lupaukset, joita rippikoulussa teimme?" Elävänä heräsi heti tuossa toisessakin palvelijassa kadotuksen vaara ja yhdessä he sitten riensivät talon asuintupaan lausuen isäntäväelle: "Miksi ette ole koskaan meille puhuneet kauheasta vaarasta, missä meidän sielumme ovat?" Tämä tyttöjen esiintyminen herätti jo samana päivänä uuteen eloon Pikkaraisen talon asukkaat, ja se jo tuhan peittämä Herran tuli, joka siellä menneinä aikoina niin kirkkaana oli palanut, näkyi jälleen kauas, herättäen suruttomuuden unesta ihmisiä siellä täällä Lapinsalon sekä Niemisjärven kylissä. Miten pieni näiden heränneitten joukko vielä oli, ennusti sen piirissä vaikuttava voimallinen henki tälle Kiuruveden uudestaan nousevalle herännäisyydelle lupaavaa tulevaisuutta. Mutta että tämä Herrassa valvovien isien suruttomuuteen vaipuneiden lasten herätys niin pian ja niin valtaavan yleisenä oli tuleva, kuin seuraavan vuoden vaiheet osoittavat, sitä ei kukaan silloin vielä voinut aavistaa.
Keväällä 1881 oli Helena Malmberg Lapualta tullut poikaansa tervehtimään. Muutamana päivänä, jolloin viimemainittu pappilansa tuvassa oli pitänyt rippikoulua, valtasi voimallinen herätys hänen oppilaansa sydämet. Tätä Kiuruveden seurakunnan vaiheissa huomattavaa tapahtumaa, joka on pidettävä sikäläisen uusimman herännäisyyden varsinaisena alkuna ja tämän liikkeen paimenen vihkimisenä hänen vastaiseen tehtäväänsä, on Malmivaara itse kuvannut seuraavin sanoin:
"Pidin pappilan tuvassa rippikoulua. Omituista herätysliikettä oli tämän koulun kestäessä ilmennyt rippikoulunuorisossa. Toista viikkoa oli vielä koulun päättymiseen, ja olimme aikoneet vaimoni kanssa lähteä sen jälkeen kyyditsemään Nivalaan äitiäni, joka aikoi käydä Lapualla. Mutta asiassa teki Herra käänteen. Lopettaessani siltä päivältä rippikoulun saimme kokea helluntai-ihmeen. Kun lähdin kouluhuoneesta mieli murtuneena, jäivät kaikki oppilaat sinne. Istahdin verannan penkille ajatuksiini vaipuneena. Tuvasta kuului hiljaista itkun nyyhkytystä, joka muuttui yhtäkkiä sydäntä vihlovaksi parkaisuksi, ja useita nuorukaisia tuli hätääntyneinä juosten minua kohti päärakennuksen rapuille. Nyt ne tulevat kysymään neuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta — tuli mieleeni. Lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven lukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin polvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä sinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan. Toinnuttuani jonkun verran ja rippikoululaisten mentyä asuntoihinsa, menin jälleen ulos istumaan, vaimoni ja äitini saapuessa viereeni. Puheltuamme ja itkettyämme hetken yhdessä, sanoi äitini äkkiä: 'Minun täytyy päästä huomenna lähtemään Lapualle'. Turhensimme vaimoni kanssa tätä ajatusta, mutta hän ei tuumaamme taipunut. 'Minä olen nyt saanut, mitä olen Herralta pyytänyt, eikä minulla ole enää täällä mitään tekemistä; minun täytyy päästä Lapualle kuolemaan, hän lausui, ja tämä olikin viimeinen päivä, minkä tässä elämässä hänen kanssaan yhdessä vietin."
Tämä Kiuruveden rippikoulunuorisossa v. 1881 syntynyt herätys levisi tänä ja seuraavina vuosina nopeasti kylästä kylään, talosta taloon. Noin 75 taloa ja yhtä monta torppaa avasi ovensa Herralle. Varsinkin Lapinsalon kylässä, johon niinä aikoina kuului 30 taloa, oli liike valtaava. Ainoastaan kaksi näistä jäi kokonaan koskemattomaksi. Seurakunnan suruttomaankin väestöön vaikutti liike tapoja puhdistavasti ja elämää jalostuttavasti.
Jatkaessamme tätä silmäystä Malmivaaran toimintaan uusimman herännäisyysliikkeen johtajana, astuu hänen äitinsä kuva monesti mieleemme, vaatien sijaa hänen muistolleen historiankin lehdillä. Mitä herännyt, lapsensa kehdon ääressä rukoillen valvova ja tämän elämänvaiheita sittemmin muuttumattomalla rakkaudella seuraava äiti uskossa kilvoitellen tekee, se on kirjoitettu siihen kirjaan, joka avataan vasta Herran suurena päivänä. Sen työn salaisuuksia ei historia pysty käsittämään. Niin paljon vain tämän äidin työstä poikansa kasvattamiseksi pelastuksen Jumalan palvelukseen ihmisillekin näkyy, ettei se turhaa ollut. Se siunaus, joka N. K. Malmbergin suuren työn jatkumisessa on nähtävänä XIX vuosisadan viimeisten vuosikymmenten vaiheissa, liittyy enemmän kuin yhdessä suhteessa hänen toisen vaimonsa muistoon, vaatien tunnustusta tälle muistolle jokaiselta, joka pystyy näkemään, miten Jumala monesti näennäisesti vähäpätöisillä välikappaleilla sukupolvesta toiseen on johtanut Suomen herännäisyyden vaiheita.