Omin silmin nähtyään Jumalan vasta kertomamme ihmetytön poikansa rippikoulussa, ei viipynyt Helena Malmberg kauemmin Kiuruvedellä. Hän "oli saanut mitä oli pyytänyt", ja Herran armoa ylistäen lähti hän jo seuraavana päivänä kotimatkalle. Hänellä oli kiire, sillä hän tunsi maallisen tehtävänsä päättyneeksi, ja hän tahtoi viettää työpäivänsä illan Lapualla. Eikä erehtynyt hän aavistuksessaan, että hänen maallinen elämänsä väleen joutuisi loppuun. Pari kuukautta kotiatulonsa jälkeen sairastui Helena Malmberg viimeiseen tautiinsa, ja maaliskuun 4 p:nä 1882 sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä. Hänen ruumiinsa viimeinen maja valmistettiin Niilo Kustaa Malmbergin haudan viereen.

* * * * *

Kasvamistaan kasvoi herännäisyysliike Kiuruvedellä. Suurta siunausta tuottivat Malmivaaralle ja hänen työlleen Taneli Rauhalan, Arvi Logrenin, Juho Malkamäen y.m. merkkivierasten käynnit hänen luonaan. Varsinkin ensinmainitulta sai hän näinä aikoina paljon. Monesti kehoittavaa, jos kohta toisinaan vaikeuksiakin tuottavaa oli hänen yhteistoimintansa Juhani Niskasen kanssa. Tämä oli näet kovin vanhoillinen ja tässä vanhoillisuudessaan tavattoman itsepäinen. Tavat, ajoneuvot, huonekalut, körttipuvun kuosit — kaikki oli säilytettävä juuri samankaltaisena kuin menneinä aikoina. Joka ei siihen taipunut, joutui hänen ja hänen johtamansa joukon silmissä väärähenkiseksi. Niskanen ei ymmärtänyt Malmivaaran edustaman uuden ajanjakson aamutuulahduksia, jotka tahtoivat herättäen uudistaa kaavoihin kangistunutta herännäisyysliikettä virkeämpään, evankelisen vapauden mukaisempaan eloon. Hän vastusti kaikkea uutta, oli tämä sitten vaikka kuinka ilmeisesti ajan vaatimaa, sekä arvosteli kaikkia pyrkimyksiä tuohon suuntaan mitä ankarimmin. Hyvin arka oli hän sitäpaitsi kuuluisalta isältään perimänsä nimen maineesta, vaatien esim., että Malmivaaran tuli toimittaa sana Iisalmeen, missä hän kulloinkin omassa seurakunnassaan piti seuroja. Logrenilta sai hän tästä syystä kerran ankarat nuhteet. Ne asettivat ehkä ainakin hetkeksi vähän hänen määräämishaluaan, mutta hänen katsantotapaansa eivät tuon suoran ja voimakkaan pohjalaisenkaan neuvot ja opetukset saaneet muuttumaan. Niinkuin vasta saamme nähdä, loukkaantui Niskanen myöhemmin auttamattomasti Malmivaaraan ja tämän edistystoimiin herännäisyyden, hyväksi. Mutta jos hän myöhemmin Iisalmen heränneisiin saikin kylvetyksi epäluuloa yhä suurempaa huomiota herättävää nuorta pappia ja hänen edustamaansa, virkeämpään eloon uudistuvaa liikettä kohtaan, ei saanut hän Kiuruvedellä epäluuloja eikä häiriöitä syntymään, ei näinä aikoina eikä myöhemminkään. Myönnettävä on sitäpaitsi, että hän, Malmivaaran täällä pappina ollessa, useimmiten esiintyi tämän vilpittömänä ystävänäkin. Vielä vähemmin ulottui hänen eripuraisuuteen tuon tuostakin tähtäävä vaikutuksensa Kalajoenvarren herännäisyyteen. Täällä, samoinkuin Kiuruvedelläkin, kasvoi kasvamistaan luottamus Malmivaaraan. Taneli Rauhalan avatun kirstun ääressä oli Keski-Pohjanmaan herännyt kansa nähnyt tuon jo aikaisemmin sille rakkaaksi käyneen papin liikutuksen murtamana leikkaavan suortuvan haudan lepoon kannettavan johtomiehen tukasta. Se tiesi, että hän oli kunnioittava hänen ja noiden muiden "ukkojen" muistoa, jotka herännäisyyden kovimpana koetusaikana olivat kantaneet hallavuosien jäätävää kylmyyttä ja monen raskaan työpäivän hellettä heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi, ja harvinaisen yksimielisenä tervehti se häntä sydämessään liikkeen johtomieheksi. Kun useat Nivalan heränneet muutamia päiviä Rauhalan hautajaisten jälkeen keskenään puhuivat tästä tilaisuudesta, muunohessa luetellen useita kaukamatkaisia vieraita, lisäsi muuan vanhus kyyneleet silmissään: "ja se pappikulta". Kaukana oli jo se aika, jolloin heränneet papit luottamuksella olivat lähestyneet tätä kansaa ja rakkaudella tehneet työtä sen keskuudessa. Oli jo näyttänyt siltä, ettei tämä aika enää uudistuisi. Malmivaaran jaon ennakkoluuloista vapaa katsantotapa ja hänen luottamusta herättävä esiintymisensä heränneen kansan keskuudessa oli omiaan synnyttämään uutta toivoa Herran tulen syttymisestä monessa jo penseäksi käyneessä sydämessä ja isien kalliin perinnön säilyttämisestä Kalajoen muistorikkailla rannoilla. Ja samaa toivottiin Niilo Kustaa Malmbergin pojasta Suupohjassakin, jonka herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, oli mitä likeisimmässä suhteessa Keski-Pohjanmaan liikkeeseen. Jo "ukkojen" aikana olivat herännäisyyden jaon hajoittamat rivit alkaneet ryhmittyä uudelleen ja Savon puolenkin liikkeen sirpaleisiin oli Pohjanmaalla alkanut uudistus elähyttäen vaikuttanut, mutta vielä huomattavampi on se edistys, joka, Malmivaaran ryhdyttyä herännäisyyden palvelukseen, kaikkialla on nähtävänä.

Malmivaaran kera vaikutti näinä aikoina herännäisliikkeen palveluksessa toinenkin merkkimies, jonka nimi jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä oli tunnettu ja rakas kaikkialla herännäisyyden mailla. Tarkoitamme ennen mainitsemaamme Juho Malkamäkeä, josta seuraavassa muutama sana.

Juho Malkamäki syntyi Ylistarossa toukokuun 23 p:nä 1844. Hänen vanhempansa olivat talollinen Kustaa Malkamäki ja tämän vaimo Margareetta Malkamäki. Suupohjan herännäisyyden suuret muistot Niilo Kustaa Malmbergin, Frans Oskar Durchmanin y.m. kuuluisain pappien ajoilta, jaon tuottamat riidat ja muut koetukset sekä herännäisyyden uudestaan ryhmittyminen ja elpyminen synnyttivät ja kehittivät lapsen ja nuorukaisen mielessä elävää tietoisuutta siitä, että tuo liike oli jotain, jonka edestä kannatti taistella, että se oli Jumalan työtä, jonka jatkamiseen Herra pyhällä kutsumisella kutsui heränneitten isien lapset. Jo nuorena avasi Malkamäki sydämensä Herran äänelle ja jota hartaammin hän sitä kuunteli, sitä rakkaammaksi kävi hänelle myöskin heränneitten isien perintö ja sitä kalliimmaksi velvoitukseksi sen säilyttäminen nousevassa sukupolvessa. Mutta tämä velvoitus kuvastui hänelle näinä aikoina vielä ainoastaan vaatimuksena vilpittömään ja horjumattomaan uskollisuuteen herännäisyyden traditsiooneille ja näiden mukaiselle elämälle; mitään johtajanasemaa hän ei rohkeimmissakaan nuoruudenunelmissaankaan koskaan tavoitellut. Hän vain tahtoi olla yksi niistä monista nuorukaisista, jotka näinä aikoina asettuivat heränneitten isien perinnön vartijoiksi.

Jo Logrenin julkisen toiminnan alku-aikoina kävi Malkamäki ahkeraan hänen seuroissaan, uskolliseen muistoon kätkien niissä saamansa opetukset ja neuvot. Niinkuin tiedämme, tarkoittivat nämä aina käytännöllisen kristillisyyden synnyttämistä ja kasvattamista. Miten selvinä herännäisyydessä vakaantuneen opin ja hengellisen katsantotavan pääpiirteet esiintyivätkin tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen puheissa, eivät ne ahdanneet kuulijain hengellistä elämää valmiin opinkaavan puitteisiin, vaan pyysivät herättää ja opastaa jokaista siihen persoonalliseen suhteeseen Herraan, jossa kristinuskon salaisuudet sydämelle kirkastuvat ja omasta kokemuksesta eikä vain muiden puheista ja esiintymisestä tiedetään, kuka Jumala on ja ken ihminen. Logrenin seuroissa oppi nuori Malkamäki paljon. Kun ankarat sanat ja nuhteet kävivät kohti, oppi hän tuon ottamaan Herran kädestä, jos lohdutus ja virvoitus, ilo ja rauha jäi hänen osakseen, piti hän sitä saman Herran lahjana. Perityn tieto-uskon turviin hän ei jäänyt, eikä riittänyt hänelle tietoisuus siitä, että hän kuului heränneeseen kansaan: omaa asiaansa hän valvoi pelastuksen Jumalan kasvojen edessä.

Paljon laajeni Malkamäen näköpiiri matkoilla Logrenin ja muiden ystävien kera Kalajoen-varrella. Täkäläisten heränneitten johtomieheen ja heidän sanankuulijoihinsa tutustui hän sitäpaitsi yhä likeisemmin kotiseutunsakin seuroissa, joissa, niinkuin tiedämme, heitä usein nähtiin. Ja yhä monipuolisemmiksi ja rikkaammiksi kävivät hänen kokemuksensa, kun hän muiden heränneitten kera sai ulottaa matkansa Savonkin herännäisyyden maille ja lähemmin tutustua liikkeen sikäläisiin muistoihin ja niihin uudestaan elpyvän hengellisen elämän ilmauksiin, joita siellä nyttemmin oli alkanut näkyä. Malkamäen kehitykselle on epäilemättä ollut hyvin tärkeää, että hän näin aikaisin, ennenkuin hän ajattelikaan esiintymistä seurapuhujana ja oman puhujatavan muodostamista, sai kuulla niin monta eri-luontoista ja eri tavalla lahjakasta seurapuhujaa, kuin Logren, Rauhala, Juurikoski, Malmivaara, Juhani Niskanen, puhumattakaan monesta muusta vähemmän huomatusta miehestä, olivat. Varsinkin toiset näistä olivat siksi eteviä puhujia, että yksinomaan yhtä semmoista kuuleminen helposti olisi päässyt liiaksi suunnittelemaan hänen omaa esiintymistään tulevaisuudessa ja estänyt sitä itsenäistä, kaikesta matkimisesta vapaata puhujatapaa, joka on hänelle ominaista. Ja itsenäiseksi kehittyi hän muissakin suhteissa näiden opettajien koulussa, sillä, noudattaen heidän neuvoaan, pyysi hän ennenkaikkea olla Herran opetuslapsena. Malkamäki oppi monipuolisesti, puolueettomasti ja totuuden hengessä arvostelemaan sitä hengellistä liikettä, johon hän kuului. Vaikka — tahi juuri sentähden, että se oli hänelle niin rakas, ei ollut hän välinpitämätön siihen kuonaan nähden, jota hän siinä monessa paikoin näki, vaan oli alusta alkaen selvillä siitä, että synti, missä muodossa hyvänsä se sitten esiintyikin, oli synniksi tunnustettava ja semmoisena vastustettava. Menneiltä ajoilta perityistä vanhoista tavoista oli luovuttava, jos nämä eivät olleet omiaan rakentamaan heränneitten hengellistä elämää, vaan päinvastoin olivat sille vahingoksi. Isien, menneitten aikojen katsantotavan tukemat ja niistä johtuvien ennakkoluulojen turvissa kehittyneet mielipiteet eivät saaneet olla esteenä, kun oli kysymyksessä Herran asia. Jos kukaan kunnioitti ja rakasti herännäisyyden traditsiooneja ja niitä johtomiehiä — Logrenia, Rauhalaa y.m. — jotka kovana aikana taistelivat näiden traditsioonien säilyttämisen puolesta, niin Malkamäki, mutta tämän kunnioittavan rakkauden kera kehittyi hänen povessaan uusia, menneiden aikojen herännäistyön raitistuttamista ja rikastuttamista tarkoittavia aatteita, jotka, myöhemmin täyteen itsetietoisuuteen kypsyneinä, olivat tuottavat paljon siunausta uuteen eloon elpyvälle herännäisyydelle.

Jo Malkamäen kehitys 1870- ja 1880-luvulla, puhumattakaan hänen myöhemmästä toiminnastaan herännäisyyden palveluksessa, liittyy mitä likeisimmin Wilh. Malmivaaran valmistumiseen liikkeen kaitsijaksi. Vaikka he näinä aikoina vielä asuivat siksi kaukana toisistaan, etteivät he hyvinkään usein voineet toisiaan tavata, syntyi heidän välillään alusta alkaen lämmin ystävyys ja epäilyksistä vapaa luottamus. Tämä tulee näkyviin varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin Malkamäki, Logrenin kuoltua, ryhtyy jatkamaan tämän työtä Suupohjassa. Ollen luonteeltaan ujo ja vaatimaton ei hän mitenkään ollut altis "kellokkaan" tehtäviä hartioilleen ottamaan ja vielä vähemmin taipuvainen hän oli ulottamaan tätä vaikeaa tointa kotiseutujensa rajojen ulkopuolelle, mutta Malmivaaran kehoittava esimerkki ja tämän innostunut työ isien perinnön säilyttämiseksi kehoittamalla vaativat häntäkin noudattamaan heränneitten yksimielisesti ilmaisemaa toivomusta ja ryhtymään Logrenin työtä jatkamaan. Malkamäki alkoi esiintyä puhujana seuroissa, alussa arkaillen ja muutamin sanoin vain, mutta vähitellen voimallisemmin ja Jumalan valtakunnan salaisuuksia perusteellisemmin selvittäen. Hänen kokemukseen perustuva puheensa avasi yhä useampia sydämiä Herralle. Niin voimallisesti ja loogillisesti koottua kuin Logrenin puhe se ehkä ei ollut, mutta sen särkevä sävy ja sen syvälle tähtäävä evankelinen voima olivat omiaan aikaansaamaan jatkuvaa parannusta sekä ravitsemaan elämän tielle jo päässeitä. Yhdessä Malmivaaran voimallisesti särkevän herätyshuudon kanssa muodosti Malkamäen puhe mahdin, joka on 1880-90 luvun elpyvän herännäisyyden tärkein tekijä. On näet huomattava, että kummankin puheet rakkaudella, mutta samalla tinkimättömällä vakavuudella tuontuostakin vaativat heränneitä huomaamaan, mitä ajan kello oli lyönyt, ja millaiseen uudistustyöhön kaikkien, joille isien perintö oli todella kallis, nyt tulisi ryhtyä. Tämä kehoitus ei turhaan kaikunut, sillä sitä kannattamassa oli rakkaus ja Herran pelvon henki ja se pukeutui sitäpaitse taitavasti valittuun muotoon, johon oli vaikea loukkaantua silloinkin, kun nuhde kävi kohti. Silmäilkäämme seuraavassa niitä uudistuksia herännäisyyden kehityksessä, joita Malmivaaran ja Malkamäen yhteistoiminta tarkoitti.

Tiedämme millä tavoin varsinaisen herännäisyyden johtomiehet liikkeen alkuaikoina olivat kohdelleet Renqvistin raittiuspyrinnöitä: he olivat ne yksimielisesti hyljänneet. Seurauksena oli, että väkijuomien nauttiminen heränneitten pidoissa ja vierailuissa jäi yleiseksi tavaksi, niinkuin se muissakin sen ajan kansanryhmissä ja seurapiireissä oli. Historia todistaa, että moni lehti Suomen herännäisyyden vaiheissa XIX vuosisadalla olisi toisennäköinen, jos Karjalan kuuluisan raittiusmiehen kehoitukset alusta alkaen olisivat saaneet kannatusta herännäisyyden muilla mailla. Mutta jota enemmän aika edistyi, sitä oikeammalta alkoi Renqvistin kanta näyttäytyä kaikille, jotka puolueettomasti ja ihmisten mieliä katsomatta asiaa ajattelivat. Ja herännäisyyden kunniaksi on tunnustettava, että herännyt pappi, niinkuin olemme nähneet (IV, 295-297) oli ensimmäinen, joka valtiopäivillä puhui ehdottoman raittiuden puolesta. Ja vielä suurempi käytännöllinen merkitys on annettava Malmivaaran ja Malkamäen työlle kysymyksessä olevassa suhteessa. Minnepäin viimemainitun ajatukset väkijuomien käytöstä heränneitten piirissä olivat kehittymässä, tulee näkyviin jo Logrenin aikana. Muistamme muunohessa, miten hän, voittaen itsensä, meni varoittamaan tuota kuuluisaa johtomiestä tämän lankeemuksista kysymyksessä olevaan syntiin. Myöskin Malmivaara oli loukkaantunut siitä varomattomuudesta, jota moni herännyt väkijuomien käyttöön nähden osoitti. Hänkin ryhtyi taisteluun väkijuomien käyttämistä vastaan heränneitten piireissä, kehoittamalla kehoittaen kaikkia ehdottomaan raittiuteen. Samalle kannalle asettui Malkamäkikin.

Voidaksemme oikein arvostella, miten suurta taitoa tämä Malkamäen ja Malmivaaran taistelu kysyi, tulee meidän ottaa huomioon se miltei rajaton kunnioitus, jota heränneet antoivat menneiden aikojen johtomiesten neuvoille ja opetuksille ja miten vastenmielisiä he olivat luopumaan näiden neuvojen ja opetusten mukaan muodostuneista ja liikkeessä vakaantuneista tavoista. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja kaikki tiesivät, että hän oli tuominnut tekopyhyydeksi Renqvistin taistelun kysymyksessä olevassa suhteessa. He tiesivät niinikään, että miltei kaikki muut heränneet papit sekä opissa että käytännössä ehdottomaan raittiuteen nähden olivat asettuneet Ruotsalaisen kannalle. Ja tämä katsantotapa oli "ukkojen aikana" vakaantumistaan vakaantunut heidän johtamissaan joukoissa. Aikana, jolloin toistupalaiset vieraantumistaan vieraantuivat liikkeestä ja uusi suunta siitä yhä päättävämmin pysyi erillään, yltyivät "ukot" ja heidän sanankuulijansa helposti tajuttavista syistä jyrkästi pitämään kiinni isien mielipiteistä ja niistä periaatteista ja tavoista, joita noudattaen liike menneinä aikoina oli kehittynyt ja suureksi kasvanut. Näin ollen oli raittiuskysymykseen koskeminen paljon vaikeampi asia, kuin pintapuolinen arvostelu olisi altis myöntämään, ja varma on, ettei sen muutoksen aikaansaaminen, joka 1880- ja 1890-luvulla kysymyksessä olevassa suhteessa on huomattava herännäisyyden mailla, olisi onnistunut mille johtajille tahansa. Että Malmivaara ja Malkamäki muutamissa vuosissa saivat ehdottoman raittiuden siunauksen periaatteessa tunnustetuksi heränneitten piireissä ja väkijuomien käytön kokonaan poistetuksi heidän pidoistaan sekä melkein kaikkien yksityisestä elämästä, osoittaa miten suurta luottamusta he jo näinä aikoina nauttivat kaikkialla herännäisyyden mailla.