Jos vanhemmat papit jaon ajoilta perittyjen ennakkoluulojen estäminä ylimalkaan suhtautuivatkin kylmästi 1880- ja 1890-luvulla uuteen eloon virkistyvään herännäisyysliikkeeseen ja pysyivät sille vieraina, liittyi siihen jo vuosisadan lopussa paljon uusia, sielunpaimenen tehtäviin valmistuneita miehiä. Seuraavat heistä ottivat jo XIX vuosisadan lopussa osaa Herättäjän kokouksiin ja olivat jo siihen aikaan heränneelle kansalle tuttuja ja rakkaita: A. V. Karttunen, synt. 1864 ja vihitty papiksi 1888, R. Makkonen, synt. 1863, vihitty papiksi 1893, K. Z. Simelius, synt. 1870, vihitty papiksi 1893, k. 1916, A. Riihimäki, synt. 1869, k. 1904 ja A. Oravala, synt. 1869, jotka vihittiin papeiksi 1896, F. V. Leino, synt. 1873, k. 1914 ja J. Hannuksela, synt. 1866, jotka vihittiin papeiksi 1897, sekä M. L. Saaninkoski, synt. 1872 ja vihitty papiksi 1898. Vuosisadan vaiheessa kasvoi näiden herännäisyyden riveihin astuvien nuorten pappien luku paljon.
* * * * *
Piispa K. K. Ottelin (k. 1864) ja arkkipiispa Edvard Bergenheim (k. 1884) olivat viimeiset kirkon hallitusmiehistä, joiden muistoon liittyy vainomielisyyttä herännäisyyttä vastaan. Kauan ei viipynyt, ennenkuin herännäisyyden ystävät näissä piireissä tapasivat miehen, joka osoitti liikkeelle ja siihen liittyneille papeille ystävällistä mieltä. Tarkoitamme G. Johanssonia, joka jo Kuopion hiippakunnan piispana (1885-96) oli tilaisuudessa tutustumaan liikkeen silloisiin oloihin Pohjois-Savossa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Paitsi että hän suhtautui siihen ymmärtämyksellä ja myötätunnolla, on huomattava, että hänen hierarkkisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapansa, hänen veljellinen esiintymisensä papistoa kohtaan ja ennen kaikkea hänen syvälliseen uskonnollisuuteen perustuva katsantokantansa olivat omiaan voimallisesti painamaan alas vanhoja, herännäisyyttä tuomitsevia ennakkoluuloja sekä valmistamaan uutta aikaa, jossa tämäkin liike entistä vapaammin voisi vakaantua ja kehittyä. Tätäkään näkökohtaa emme saa syrjäyttää, jos mielimme puolueettomasti arvostella herännäisyyden nousua XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.
Silmäillessämme herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan loppuaikoina, kiintyy huomiomme niihin henkilöihin, jotka liikkeen aikaisemmilta ajoilta olivat jääneet silloiselle sukupolvelle todistamaan, mitä olivat nähneet ja kokeneet.
Huomattavin näistä vanhoista oli Suupohjassa ennen (III, 433) mainittu Sven Toppari eli Heikkilän Vennu, joksi häntä kotiseudullaan tavallisesti nimitettiin. Niinkuin olemme nähneet, oli hän N. K. Malmbergin likeisimpiä ystäviä, joka näkyy siitäkin, että tämä vähä ennen kuolemaansa määräsi hänet nuorimman poikansa holhojaksi. Toppari puolestaan kunnioitti Malmbergia elämänsä loppuun asti muuttumattomalla kunnioituksella. Kun hän puhui "pastorista", piti jokaisen tietää, että hän omisti tämän nimen oikeastaan vain yhdelle — Malmbergille. Herätykseen tuli hän v. 1840. jolloin herätyksen tuulet niin voimakkaasti puhalsivat muunmuassa Kauhavalla, missä hän asui. — Vaikkei Topparilla milloinkaan ollut Malmbergista muuta sanomista kuin hyvää ja vaikkei hän vikoillut Vilh. Niskastakaan, joutui hän ensinmainitun kuoltua kuitenkin erilleen siitä joukosta, joka, liittyen näiden johtomiesten opetuksiin, jäi edustamaan varsinaista herännäisyyttä. Voimallinen oli tosiaankin se eripuraisuuden ja eriseuraisuuden henki, jonka alaisena silloinen herännäisyys oli, kun ei Topparikaan hajoittavalta vaikutukselta säilynyt. Mutta ei hän silti uuden suunnan tai toistupalaisten tavoin vikoillen tuominnut uudestaan kokoontuvaa herännäisyysliikettä, hän vain alakuloisena vetäytyi siitä syrjään. Hän oli Malmbergin ajan miehiä eikä päässyt kotiutumaan niissä olosuhteissa, joihin herännäisyys nyttemmin oli johtunut.
Toppari oli lahjakas ja syvämietteinen mies. Ahkerasti luki hän raamattua, pyytäen perehtyä varsinkin Paavalin kirjeisiin. Ne kovat koetukset, joiden alaiseksi hän usein joutui — muunohessa täytyi hänen saattaa kaikki lapsensa, joista hänellä muutenkin oli paljon surua, toisen toisensa perästä hautaan — ahdistivat häntä likemmäs Herraa. Hänen luonnettaan ja uskonnollista kantaansa kuvaa esim. seuraava. Kerran matkalta tullessaan löysi Toppari talonsa tuhkaläjänä. Raunioilla istuvalta isännältä kysyi muuan ohimenevä: "Mitä ukko nyt ajattelee?" Vastaus kuului: "Olen kiitollinen Jumalalle siitä, kun niin vähän antoi palaa. Minulta on palanut ainoastaan koti ja kartano, mutta palamatta jäi pelto ja karja, raha, tavara, hyvä puoliso, hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallitusmeno, tarpeellinen ilma, rauha, terveys, hyvät tavat, uskolliset ystävät, hyvät kylänmiehet ja muita senkaltaisia". — Puhujana seuroissa ei Toppari milloinkaan liene esiintynyt, mutta sitä huomattavammat olivat hänen ahtaammissa piireissä lausumansa neuvot ja opetukset, joiden kohti käypää voimaa pureva, harvinaisen taitava iva silloin tällöin lisäsi. Varsinkin nuoriin pappeihin, Malmivaaraan, Erkki Pesoseen y.m. oli hänen vaikutuksensa suuri. — Uusiin, Suupohjassa ennen tuntemattomiin uskonnollisiin liikkeisiin, evankeliseen ja vapaakirkolliseen suuntaan, suhtautui hän jyrkästi hyläten, tavallisesti kohdellen niiden tunkeilevia edustajia leikillisellä ivalla.
Huolimatta Topparin vieraantumisesta herännäisyysliikkeestä, jota hän sitäpaitsi elämänsä loppuaikoina jälleen lähenteli, pitivät kaikki, jotka likemmin olivat häneen tutustuneet, häntä huomiota ansaitsevana kristillisenä luonteena ja varsinkin siihen nähden historiallisena henkilönä. — Toppari kuoli 70 vuoden ikäisenä v. 1893.
Samana vuonna, kuin Toppari, kuoli toinenkin Suupohjan herännäisyyden merkkimiehiä, seurapuhujanakin tunnettu, ennen (IV, 523) mainittu Jaakko Sinnenmäki. Syntyneenä Lapuan Hellanmaalla v. 1820 ja siellä mieheksi varttuneena oli hän 20 vuoden ikäinen, kun N. K. Malmbergin voimallinen herätyshuuto sai niin monen nuorukaisenkin näillä seuduin vedetyksi parannuksen tielle. Yksi näistä oli Sinnenmäkikin, vaikka hän alussa vastusteli ja huvitusten pyörteessä koetti tukehuttaa levottomaksi tulleen omantuntonsa ääntä. Mutta kun hän sitten antautui tätä ääntä kuulemaan ja usein rupesi käymään Malmbergin seuroissa, liittyi hän päättävästi heränneisiin ja pysyi uskollisena tälle päätökselleen elämänsä loppuun asti. Ja heränneitten liitossa sekä kanssakäymisessä heidän kanssaan kehittyi hän jaloksi ja paljon hyvää vaikuttavaksi kotiseutunsa herännäisyysliikkeen pylvääksi. Sinnenmäki oli omantunnon mies, ankara itseään kohtaan ja ankara synnille, näkyi tämä sitten hänen omissa uskonheimolaisissaan tai muissa. Mutta muisto hänen taisteluista Herraa vastaan nuoruudenaikana oli Pyhän hengen koulussa tehnyt hänet nöyräksi, ja sentähden oli hän erinomaisen lempeä erehtyviä kohtaan. Ja hellää leimaa kantoivat juuri tästä syystä hänen seurapuheensakin, hellää ja sentähden niin viehättävää. Perheenisänä sekä talonsa isäntänä oli Sinnenmäki jalona esimerkkinä kaikille, jotka hänet tunsivat. Hänen tosi kristillistä luonnettaan täydentämässä oli sääliväisyys kaikkia kärsiviä kohtaan, joka sääliväisyys muunohessa osoittautui aineellista apua tarvitsevien alttiissa auttamisessa. Sinnenmäki oli tunnettu laajalti heränneitten piireissä ja varsinkin hänen kotiseudullaan on hänen muistonsa vielä tänään rakas. Hän kuoli syyskuun 28 p:nä 1893. Satoihin nouseva ystäväjoukko saattoi hänet kaipuulla Lapuan kirkkomaalle, missä hänelle oli valmistettu viimeinen leposija hänen asetoverinsa Arvi Logrenin haudan läheisyyteen.
Suupohjan herännäisyyden merkkihenkilöistä vetää vielä XIX vuosisadan viimeisellä vuosikymmenelläkin huomion puoleensa ennen (IV, 479) mainittu Justiina Rautakorpi eli "Rautakorven Tiina". Hän näet kuoli vasta v. 1893 ja oli loppuun asti sama teräväpäinen ja muihin paljon vaikuttava nainen kuin elämänsä paraimpina vuosina. Varsinkin nuorista tytöistä piti hän äidillistä huolta, kylväen heidän sydämiinsä elämän sanan siemeniä. Mutta muitakin hän nuhteli synnistä ja neuvoi elämän tielle. Hän oli niitä harvoja, joiden tapana on itkeä itkevien ja iloita Herrassa iloitsevien kanssa. Myöskin "koulumestarina" oli hän tunnettu. Taipumattomimpia ja kankeimpia lukijoita toimittivat papit monesti hänen kouluunsa. Siellä heidän milloin tukkapöllyn, milloin juustopalan kehoittamina, täyttyi tehdä työtä, sillä seurauksella, että he oppivat. Talvisaikana oli hänen tupansa täynnä sekä hyviä että huonoja lukijoita. — Suurta iloa tuotti Tiinalle nuorten pappien liittyminen heränneisiin. Hän nimitti heitä pojikseen, silitti heidän päätään ja lausui: "Onpa minulla sinussakin oikein kaunis poika".
"Milloinkahan tälle minun pitkälleperjantailleni ilta joutuu?" kirjoitti Tiina keväällä 1893 Malmivaaralle. Se tuli saman vuoden joulukuussa. Hän oli silloin 78 vuoden vanha.