"Joka hyvin tekee ja kuitenkin vaivataan" hän riemuitsee kovimmassakin ahdingossa, sillä hän kärsii totuuden tähden. Herran antama marttyyrikruunu täyttää sydämmen sanomattomalla ilolla. Mutta levotonna tykkii Suomen kansan sydän, sillä se kärsii synnin tähden. Vaan tämäkin on armoa, vaikkei se vaivan kestäessä armolta tunnu. Oi, jos sen myöntäisimme, niin valmistaisi sama Herra, joka meitä nyt vanhurskaudessa lyö, Suomelle armoa verratonta. Kärsimisen koulussa kasvavat kansat suuriksi, jos nöyrtyvät Jumalan väkevän käden alle. Myötäkäymisen lihavassa maassa karttuu synti, ja synti on kansan ainoa todellinen onnettomuus. Kaikkien aikojen kokemus tukee tätä Jumalan sanan niin monesti terottamaa totuutta. — — Jo alkoi nuori Suomi kevytmielisesti iloita isien haudoilla, muistamatta heidän varoituksiaan. Se vieraantui itsensäkieltämiselle ja kärsimiselle, vaan tutustui nautinnoihin, joihin se yhä kevytmielisemmin antautui. Kasvamistaan kasvoi Herrasta luopuneitten joukko, siinä nähtiin ennen pitkää niidenkin lapsia, joiden jaloa saarnaa Suomen herännyt kansa muutamia vuosikymmeniä sitten pyhää iloa sykkivin sydämmin kuunteli; ja tämän maailman ilosäveleitä virittää moni, joka lapsena kuunteli vanhempansa, noiden valittujen opettajain sanankuulijain, "veisaavan Herralle armon kautta heidän sydämmissään." — "Palajatkaa, palajatkaa" kuului Herran varottava ääni, vaan harvat sitä kuulivat: yhä suruttomammaksi kiihtyi synnin ilo. Vaan ei hyljännyt esi-isien uskollinen Jumala nytkään Suomea. Hän tarjosi eksyneelle armonsa apua, mutta armo oli vanhurskautta, apu kärsimisen kalkki. Onko nautinnoihin harjaantunut sukupolvi tämä kestävä sitä hyväksensä käyttää, niinkuin esi-isät kestivät? Paljon on isänmaa menneinä aikoina kärsinyt synnin vuoksi, paljon vanhurskaudenkin tähden. Me olemme kauan rauhassa nauttineet tämän kärsimisen siunatuita hedelmiä. Kun jälleen synkistyi tulevaisuuden taivas, niinkuin se monesti ennenkin pilviin peittyi, kysyy armas Suomi-äitimme meiltä, myötäkäymisensä päivinä kasvattamiltaan pojilta ja tyttäriltä: mitä olette te alttiit; kärsimään minun puolestani? Ja vielä painavampi on Jesuksen kysymys: "voitteko juoda sen kalkin, jonka minun pitää juoman?" ja tämä kysymys koskee kaikkia, jotka tahtovat Hänen opetuslapsiaan olla. Vakaa on ajan vaatimus! — — Herra, katso armossa heikkouteemme, riennä meitä auttamaan, jotta kärsimisemme olisi Sinulle kunniaksi ja isänmaallemme siunaukseksi!
"Autuaat ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen."
Math. 5: 5.
"Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?"
Joh. 6: 68.
Korkealla liehuu ajan lippu, ja kerskaten kaikkialla sanellaan: ei ole ihmiskunta milloinkaan ennen niin nopein askelin edistynyt, yhä täydellisemmäksi se kehittyy, yhä onnellisemmaksi se pääsee. Mutta miten vieraantunut kristikunta onkin Jumalan sanan ennustuksille, kuuluu kuitenkin vielä siellä täällä huokaus "tule pian Herra Jesus", todistaen että niitäkin löytyy, jotka eivät ole alttiit ottamaan osaa tuohon aikamme ylistykseen. Herran pieni joukko tietää, että pimeyden ja valkeuden valtakunnan suuri taistelu likenee loppuansa, ja haikein sydämmin se kokee, että Jumalasta luopuminen kaiken tuon kiitetyn edistymisen uhallakin käy yhä yleisemmäksi kristikunnassa. Muistaen Jesuksen sanoja "kun Ihmisenpoika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päällä?" rukoilee se Herralta apua, voidaksensa kestää noita viimmeisten aikojen vaaroja, joista raamattu ennustaa ja joiden enteitä se kaikkialla yhä selvemmin näkee.
Miten on Suomen kansa esiintyvä tuon ratkaisevan taistelun päivänä? Senkin kutsui pelastuksen Jumala valtakuntansa palvelukseen, ja vaikka Hän sille tarjosi tämän armon myöhemmin kuin useimmille Euroopan kansoille, kirkastui sille paremmin kuin monelle muulle Herran kansoille määräämä korkea päätehtävä. Vaikkei maailma siitä mitään tiedä, toteutui Suomenkin kansan suhteen ainakin joskus Jesuksen ennustus "viimmeiset tulevat ensimmäisiksi." Vaan älkäämme menneiden päivien voittoihin turvatko: me tarvitsemme uutta armoa joka aika, semminkin nyt, kun Herran suuri seulomisenhetki likenemistään likenee. — Herra, ole meille armollinen Sinun nimesi tähden!
Jota nähtävämmin Jesuksen vaellus maan päällä ilmaantui kärsimisenä, jota selvemmin Hän viittasi uhrikuolemaansa, sitä pienemmäksi supistui Hänen opetuslastensa joukko. "Tahdotteko te myös mennä pois?" kysyi Hän siihen aikaan noilta kahdeltatoista, sillä hyvin Hän tiesi, miten vaikea heidänkin olisi seurata Häntä tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. Tämän maailman ruhtinas kokosi sotajoukkonsa Herraa vastaan, estääksensä totuuden voittoa, ja valheen pettäminä kokoontuivat ihmiset joukottain hänen lippunsa ympärille, mutta opetuslasten pieni joukko todisti: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?" On kyllä totta, että tämä joukko sulatuksen kuumimmassa helteessä horjui, hajoitettiin, pakeni — vaan Herran ylösnousemisen voima kokosi sen jälleen. Kun se sitten Helluntaipäivän aamukoitossa esiintyy taistelutantereella, huomaa jokainen koko sen käytöksestä, ettei se ole luopuva taistelusta, ennenkuin se on täyttänyt maanpiirin Jumalan kiitoksella, niinkuin vesi peittää meren pohjan.
Samoinkuin Jesuksen Kristuksen valtakunnan perustaminen maan päällä edellytti taistelua, niin on tämä valtakunta kaikkina aikoina levinnyt ja kehittynyt ainoastaan kovan taistelun kautta, ja tämä taistelu on kiihtyvä yhä kovemmaksi, jota pitemmälle aika joutuu. Raamattu ennustaa viimmeisten aikojen vaaroista, ja nämä ennustukset toteutuvat toteutumistaan. Aavistaen kovia aikoja, luopuvat useimmat ristin Herraa seuraamasta; tyytymättöminä Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, hylkäävät he joukottain Hänen kärsivällisyytensä sanan. Häiriö karttuu, uusia mukavampia teitä keksitään, kun ristin Herran tie, jota Hänen sotajoukkonsa tulee vaeltaa, kapenemistaan kapenee.
Levotonna aaltoilee tuo suuri kansanmeri ajan syysmyrskyissä? Se viskaa vihansa kuohua Kristus-kallioa kohti, koettaen sitä syöstä alas. Mutta kallio on kestävä, eikä joudu yksikään hukkaan, joka sillä kalliolla seisoo. — — Vaan miksi koettaisimme heikoilla vertauksilla kuvata, miten turha maailman taistelu Kristuksen valtakuntaa vastaan on? — Joka etsii ymmärrystä oikein käsittääksensä tätä kysymystä, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa Herran seurakunnan menneitä vaiheita. Miten kukistamattomana esiintyy tässä valossa Jesuksen Kristuksen taisteleva valtakunta kaikkina aikoina! Ja kuitenkin horjuu Herran tosi opetuslastenkin usko, taistelun kiihtyessä! Se tarvitsee uutta armoa joka hetki, sillä muutoin se joutuu kokonaan haaksirikkoon. Eikä kiellä Herra siltä armoansa. Hän tukee sitä vielä tänä päivänä tuolla vakaalla, luottamukseen kehottavalla kysymyksellään: "tahdotteko te myös mennä pois?" Kaikkialla, missä Hänen opetuslapsiaan löytyy, kuuluu tämä kysymys. Autuas se, joka Pietarin kanssa siihen vastaa: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana!"