Katso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin pystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa: "vartija, mitä yö kuluu?" Sille vastataan: Jesus Kristus on "maailman valkeus". Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen totuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se haparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat umpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyy huoaten kristitty Suomi, kun murtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat uhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon. Epätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen Siionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat paimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen pohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu koittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää valevaloa siihen liittyy! — Legendat valehtelivat, luulousko eksyi eksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat "rauha, rauha", vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava valonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä täällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: "vartija, mitä yö kuluu?"; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin löytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille totuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran puoleen, joka todistaa: "avukses huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."
Herran käden kurittamana ja Hänen valmistavan armonsa opettamana astui Suomen kansa vihdoin uuden ajan kynnykselle. Lutherin valtaava herätyssaarna kaikui Euroopassa, vaatien kristikuntaa parannukseen ja uskoon. Pieni, koetuksen koulussa kasvatettu Suomen kansa oli yksi niitä, joille tämä saarna ei turhaan kaikunut. Uskonpuhdistuksen uudistava voima pääsi vaikuttamaan Suomalaisten sydämmissä. Lukemattomat eksytykset poistuivat esi-isiemme katsantotavasta, monet ennakkoluulot haihtuivat, ja suuremmalla luottamuksella kuin konsanaan ennen kysyi Suomi: "vartija, mitä yö kuluu?" Se sai luotettavampia vastauksia kuin milloinkaan ennen, ja suuri oli sen ilo, kun tuo jalo vartija, jonka nimi on lähtemättömästi piirretty aikakirjoihimme, antoi sille Jumalan erehtymättömän sanan kansan omalla kielellä, kehottaen sitä itse, erehtyvien ihmisten sanoihin ehdottomasti luottamatta, etsimään vastausta tuohon painavaan, monesti turhaan kertomaansa kysymykseen. Ja vastaus kuului: "meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Ja tämän sanan valossa kirkastui jokaiselle ajattelevalle, Jumalan valtakuntaa etsivälle isänmaanystävälle Suomen kansan päätehtävä. Se oli kutsuttu ottamaan osaa totuuden suureen taisteluun pimeyden varjovaltoja vastaan. Senkin heikot voimat olivat käytettävät Jumalan valtakunnan kunniaksi, senkin halveksittu kieli oli "julistava Jumalan ihmeellisiä tekoja." Oliko se kestävä taistelussa, oliko se oppiva palvelemaan Herraa, kiittämään ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä?
Pimeä oli vielä Suomessa, ja oudolta, sanomattoman vaikealta tuntui monesti Herran kuljetus. Siellä täällä säteili valoa, mutta väleen se sammui jälleen. "Vartija mitä kuluu yö?" Vartija sanoi: "kun aamu tulee, niin vielä yö on; jos te vielä kysytte, niin teidän pitää vielä sitten palajaman ja taas kysymän". Kuni pieni alus riehuvissa aalloissa taistelee Suomen kansan usko Jumalaan ajan myrskyisällä merellä. Kustaa Vaasan perilliset kamppailevat keskenään kruunusta, ja Suomi on monesti tämän ankaran taistelun näyttämönä. Jesuiittain salavehkeet, mahtavien ja vallanhimoisten herrojen sorto, alituiset sodat Venäjää vastaan, nälkävuodet ja muut onnettomuudet — ken ne kaikki luettelee! — ovat syöstä epätoivoon rohkeimmankin toiveet Suomen tulevaisuudesta.
Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, joina väki valta sääti lakeja kansoille, oli Suomessa päässyt voitolle se kirkko, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Kun sitten vihdoin uusi aika koitti, sai kansamme aarteista kalliimman: Jumalan sanan omalla kielellään, vaan toivottoman pimeältä näytti jälleen tulevaisuus, kun Juhana kuninkaan hankkeet saada suomalaisia uudestaan taipumaan katolilaisuuteen näyttivät menestyvän. Oliko Suomi menettänyt oikeutensa tehdä työtä Herran viljavainiolla, eikö päässytkään Jumalan valtakunta, joka on "vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä" lähestymään sen hurmeisia rantoja? Oliko Suomalaisten kiitossävel puuttuva protestantisen kristikunnan yhä täysi-äänisemmäksi kasvavasta Jumalan ylistyksestä? "Vartija, mitä yö kuluu?" Nuijasodan verisestä melskeestä ei kuulu vastausta tuohon painavaan kysymykseen — ei tiedä yksikään valtiomies sanoa, onko Suomi kestävä niitä kovia iskuja, joita se yhä vaikeimmiksi käyneissä valtiollisissa olosuhteissaan kaikkialta saa. Mutta yön pimeässä kaikuu kuitenkin, jos kohta hyvin heikkona, Suomen kansan ylistyssävel sen omalla kielellä. Ensimmäinen suomalainen virsikirja valmistui juuri näinä koetuksen vuosina todistukseksi, ettei Herra vieläkään ollut hyljännyt pientä laumaansa täällä pohjan perillä. Hän esti Suomen perikadon, kukisti valheen juonet ja löi sortajat maahan. Lutherilainen uskonto pääsi voitolle, ja kärsimisten puhdistamana astui Suomi 17 vuosisadan vaiherikasta aikaa kokemaan.
Omantunnon-vapauden painava kysymys on ratkaistava kristikunnassa. Euroopan sydänmaissa riehuu taistelu, vaan sinne on saapunut sotajoukkoja etäisestä pohjolastakin. Ruotsin suurin kuningas, Kustaa II Adolf, johtaa protestantein yhteisiä sotavoimia. Hänen sotajoukkonsa eturivissä vuodattavat Suomalaiset verensä taistelussa pimeyden varjovaltaa vastaan. Lähtemättömästi on kertomus tästä esi-isiemme jalosta taistelusta piirretty historian lehdille: vielä tänä päivänä muistetaan sitä kunnioituksella koko protestantisessa maailmassa. Mutta köyhää on maailman kunnioitus, itsekkäistä sen kiitos, petollista sen turva! Jos isänmaamme tulevaisuus olisi tuommoisista tukeista riippunut, olisi sen perikato ollut varma. Suuret kansat jakoivat voiton saaliin. Suomi jäi yhtä köyhäksi kuin ennenkin. — — Kun Bernhard Weimarista Lützenin tantereella vaati kaatuneen sankarikuninkaan sotajoukkoa kostamaan hänen kuolemaansa, piti hän puheen, mainiten nimeltä ne kansat, joiden edustajia sotajoukon riveissä löytyi, eikä unohtanut hän silloin, ratkaisevan vaaran hetkenä, Suomen kansan nimeä. "Ruotsalaiset, Suomalaiset ja Saksalaiset! Teidän, meidän ja totuuden puolustaja on kaatunut" - niin alotti hän puheensa. Muissakin tilaisuuksissa kuului jo 30-vuotisen sodan aikana Suomalaisten nimi, käytettynä eri kansan nimenä. Tuo lupasi Suomelle kansallista tulevaisuutta ja historiallista mainetta. Joko koittaa päivä tälle köyhälle maalle, joka kautta vuosisatojen on taistellut perikadon partailla, huokaeli Suomi. Mutta lupaus oli ihmisten lupausta, ja maine tuo, josta isänmaamme, vuodattaen verta lukemattomista haavoista, hetken unta näki, oli tämän maailman pettävää kunniaa. Herra oli Suomen kansan omakseen valinnut, ja Hänen todistuksensa kuului: "minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja minun tieni ei ole teidän tienne." Yhä selvemmin alkaa Suomen historiassa näkyä Jumalan käsialaa varoitukseksi, nuhteeksi, tuomioksi, lohdutukseksi ja horjumattomaksi toivoksi koetuksen koulussa kasvatettujen esi-isien lapsille. Kansamme tulevaisuus oli varma, sen kansallisuus ja omatakeinen kristillinen sivistys oli hyvässä turvassa, sillä Herra oli sen linna — mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona, oli, että Suomi, tyytyen Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, yhä paremmin oppisi käsittämään ja noudattamaan Hänen tahtoansa. Samassa määrässä kuin se olisi altis siihen, kelpaisi se edustamaan Hänen valtakuntaansa maan päällä. Joka nöyrtyy Herran väkevän käden alle, sen Hän korottaa — ylpeä joutuu häpeään. Suomalaiset olivat Saksassa nähneet protestantisuuden jaloimman sankarin polvilla rukoilevan apua sotajoukkojen Jumalalta — ja voittavan; he olivat kuulleet mahtavain katolisten hurjat kerskaukset ja nähneet heidän sortuvan taistelussa. Oliko kokemus tuo säilyvä kansamme muistossa?
Vielä riehui Saksassa 30:nen vuotinen sota, kun Suomalaisille vihdoin tarjottiin tilaisuutta harjoittaa tieteellisiä opintoja heidän omassa maassa. Turun yliopisto perustettiin. Se lupasi kansallemme virittää valoa pimeässä. "Vartija, mitä yö kuluu?" Eikö tuo ole koittavan aamun enteitä? Eikö se turvaa Suomen kansallista tulevaisuutta, vai onko tämäkin lupaus pettävää kangastusta vain? Luulojenko vallassa on Suomen kansa, riemutessaan yliopistonsa vihkiäisissä? Ei. Jumalan käsi tarjoo sille tuon kalliin lahjan, Hänen kaikkiviisas neuvonsa kutsuu Suomen asukkaita sivistyneen kansan oikeuksia nauttimaan. Mutta ei Hän näitä oikeuksia tarjoo viljeltäviksi ihmisten lihallisen, synnin turmeleman mielen mukaan. Hän itse tahtoo määrätä Suomen sivistyksen suunnan ja laadun. Miten hämärä on "Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan" etsivien oppineiden käsitys sivistyksen suhteesta Herran sanaan, kuinka pintapuolisesti, käsittävät hurskaatkin vielä Jesuksen painavat sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta!" Ajan rientävät hetket, tämän maailman vaihtelevat ilmiöt, ihmiselämän pyrinnöt ja riennot — kaikki on arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Vaan tämä sana viittaa kaikkialla näkyväisistä näkymättömiin, katoavaisista katoamattomiin, maallisista taivaallisiin. Kaikki tiede, kaikki sivistys on oikeutettua ainoastaan niihin määrin, kuin se kehittyy tällä pyhän raamatun sanan viitottamalla tiellä. Jos se ei pyrikään ylöspäin, vaan ihmisneron pettämänä hylkää sen käden, joka tarjoutuu sitä kohti täydellisyyttä ohjaamaan, niin se eksymistään eksyy, kunnes kypsyy vanhurskaan Jumalan tuomiolle. Jumalan pelko on kaiken tosi sivistyksen juuri ja latva. Se kansa, joka tämän totuuden käsittää ja sen mukaan kehittyy, on kutsuttu toimittamaan suuria Hänen valtakuntansa palveluksessa maan päällä. Joka sen unohtaa, on tuomittu perikatoon, miten mainehikkaalta ja sivistyneeltä se sitten maailman silmissä näyttäneekään. Samoin kuin yksilöä, vaatii Jumala jokaista kansaakin, jonka Hän kutsuu pimeydestä ihmeelliseen valoonsa, toimimaan ijankaikkisuus silmämääränä. Löytyy ainoastaan yksi katoamaton valtakunta: Jesuksen Kristuksen valtakunta. Se kansa, joka, pyrkien mielivaltansa määräämään itsenäisyyteen ja synnin vapauteen, sen turvista luopuu, se häviää, kukistuu ennen pitkää. Sen tulevaisuutta ei turvaa aineellinen rikkaus, ei suuri valta, ei kansallinen itsetietoisuus, ei kehittynyt sivistys — ei mikään voima: se on kuoleman oma. Historia on täynnä tätä totuutta todistavia Jumalan tuomioita. Monesti viipyivät ne kauan, moni Herrasta luopunut kansa kerskasi vuosisatoja voitoistaan, voimastaan, mutta sen perikato joutui joutumistaan, kunnes aikakirjat eivät siitä enää mitään kertoneet. Valevalon häikäsemänä, ei se pelännyt pimeyttä, ei enää kysynytkään: "Vartija, mitä yö kuluu?" Sen jumalattomuus kaivoi sille haudan todistukseksi, "ettei Jumala anna itseään pilkata".
Olemme viitanneet Turun yliopistoon ja siihen käänteesen, jonka sen perustaminen sai aikaan kansamme kehkeytymisessä. Maamme aineellinen köyhyys, sen syrjäinen, kahden mahtavan valtakunnan välinen asema, sen kansan omituinen, vakaa ja suruvoittoinen luonne, joka jo muinaisuuden pimeässä neuvoi sitä kunnioittamaan viisautta aarteista kalliimpana — kaikki kehotti sitä etsimään niitä "tavaroita, joita ei koi raiskaa eikä varkaat varasta." Se oli kutsuttu edistämään Jumalan valtakuntaa, taistelemaan totuuden puolesta niillä voimilla, jotka se Herralta oli saanut, sen armon turvissa, jonka Hän nöyrille antaa. Voidaksensa täyttää tätä korkeaa tehtävää, tuli sen oppia yhä tarkemmin erottamaan Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Eikä saavuteta tätä taitoa kuin itsensäkieltämisen ja Herran pelvon tiellä. Oliko Suomen kansa löytävä elämän tien ja oppiva sitä vaeltamaan? "Se tie on kaita ja portti ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät." Eksytyksen sumut ja synnin varjot salaavat siltä vielä tämän maailman lukemattomat vaarat; yön kuutamossa näyttävät monet ilmiöt, joita ei kukaan päivän kirkkaassa valossa enää ihaile, niin omituisen viehättäviltä. "Vartija, mitä yö kuluu?"
Lutherilaisen kirkon turvissa alkoi Suomi työskennellä henkisen elämän laajalla viljavainiolla. Työ oli vaikeaa ja hitaasti se edistyi. Esi-isiemme raaka, sodan veriseen leikkiin harjaantunut voima ei helposti taivu kristillisen sivistyksen kuuliaisuuteen. Mutta viljelyksen voitot alkavat kuitenkin näkyä kaikilla aloilla. Kouluja perustetaan, lukutaito pääsee yleisemmäksi, kaupunkeja syntyy, kauppa ja teollisuus virkistyvät, raa'at tavat muuttuvat ainakin jossain määrin hienommiksi. Ken ei ole altis iloitsemaan, nähdessään sivistyksen heikon taimen juurtuvan kylmässä isänmaassamme? Ja kuitenkin — onpa tässä surunkin aihetta! Tuo painava kysymys: onko Suomen kansasta tuleva kristitty kansa sanan oikeassa merkityksessä, onko se kehittyvä yhä kelvollisemmaksi työntekijäksi Herran viinimäessä, esiintyy esiintymistään aikakirjojemme lehdillä jokaisen ajattelevan, Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan etsivän isänmaanystävän luettavana. Varoittavan painava kysymys tuo! Ei siinä kylliksi, että lutherilainen uskonto ulkonaisesti on turvattu, että puhdasta, p. raamatun mukaista oppia saarnataan kansalle. Tuo on vain Jumalan valtakunnan lähestymisen ensimmäinen ehto, vaan tämän valtakunnan todellinen tuleminen edellyttää paljo enemmän. Kristinusko on ennen kaikkea uusi elämä. Onko elämä koittava Suomen kansalle? Joka pelkkään tietoon turvaa, haparoitsee vielä pimeässä. Se usko, jonka kulmakivenä on kuollut puhdasoppisuus, rakentaa sannalle. — — Herran Hengen valaisemana ja Hänen voimansa tukemana oli Luther toimittanut uskonpuhdistuksen suuren työn. Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle oli tuo jalo huone rakennettu virittämään valoa kansoille. Kirkkaina loistivat siellä "kynttilät," nuo Herran antamat, totuuden taistelussa kasvatetut opettajat, ja lukemattomat eksyneet löysivät siellä elämän tien. Jota kovempi ahdinko oli, sitä hartaammin siellä rukoiltiin, jota nähtävämpi vaara, sitä likempänä Herra. Ei ollut aika nukkua, voimallisten vihollisten uhatessa: rukouksissa valvottiin, yhtynein voimin — ne saatiin Herralta — pidettiin huolta siitä, ettei valo temppelissä päässyt sammumaan. Mutta kun tuo suuri voitto oli voitettu, ja ulkonainen rauha saavutettu, alkoi sotajoukko antautua kerskaavan suruttomuuden valtaan. Rukouksissa taisteleva tosi usko kävi yhä harvinaisemmaksi, tiedostaan ja puhdasoppisuudestaan kopeileva luulousko yhä yleisemmäksi. Menneiden aikojen taisteluista puhuttiin paljo, esi-isien voitoista saneltiin, kun ei enää jatkettu totuuden taistelua eikä uusia voittoja voitettu. Turvattuna, mahtavana seisoi uskonpuhdistuksen rakentama "Jumalan maja ihmisten keskellä;" sielunvihollinen ei enää yrittänytkään väkivaltaisella rynnäköllä sitä valloittaa, mutta hän tuli salaa yöllä sen kynttiläjalkoja siirtämään pois. Ja taitavasti, niinkuin aina, hän menetteli. Jotta ihmiset eivät huomaisi hänen tekojaan eivätkä alkaisi valittaa: "pimeys on meidän saavuttanut," sytytti hän valevaloa kynttiläjalkojen autioiksi jääneille sijoille, kehui suruttomien uskoa, — lohdutti, nukutti!
Muistuttaen ortodoksismin varjopuolista, emme suinkaan saa sen hyviä hedelmiä halveksien tuomita. Silloin vakaantui lutherilainen tunnustus, tiede oppi kunnioittamaan kirkkoa äitinään, perhe, yhteiskunta, valtio nöyrtyivät noudattamaan uskonnon vaatimuksia, tunnustuskirjat rakensivat salpoja lahkolaisuuden mielivallalle, vaatien raittiutta, järjestystä, vakavuutta. Etenkin häirityn, alituisten sotien hävittämän Suomen sivistystyölle oli tämä arvaamattoman suuresta merkityksestä. Kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin näemme näissäkin vaiheissa armon Jumalan käden. Mutta elämän Henki poistui poistumistaan kristikunnasta, kuoleman yö loi varjonsa kaikkialle. Jos joku siellä täällä vielä epäillen kyseli: "vartija, mitä yö kuluu?" ja jos muutamat valveilla olevat vartijat saarnasivatkin parannusta ja puhuivat varottavia sanoja "puhdasoppisuuden aikakauden" suruttomalle kansalle, niin oli tuo muka "lain orjuutta", "kerettiläisyyttä", jota jokaisen "oikeauskoisen" mitä huolellisimmin tulisi karttaa. Että "taivaan valtakunta kärsi väkivaltaa" uskonpuhdistuksen emämaissakin, todistaa muiden kera Juhana Arndtin elämäkerta. Hänen täytyi paljon kärsiä totuuden puolesta: uskonpuhdistuksen kirkko oli yksissä valtion ja sivistyneitten kanssa solminut liiton tuommoista, kristikunnan unta häiritsevää saarnaa vastaan!
Samankaltaisiksi kuin muualla muuttuivat ortodoksismin aikakaudella Suomenkin kirkon olot. Ja kirkon tilasta riippui kansamme tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyttiin täälläkin vielä, vaan useimmat vartijat vastasivat: "rauha, rauha", ja ne, jotka puhuivat muuta, joutuivat epäluulon ja sorron alaisiksi. Suomi kehittyy, monet epäkohdat poistetaan sen yhteiskunnallisista oloista, varallisuus karttuu, sivistys edistyy — mutta pimeämpi kuin konsanaan ennen on tulevaisuuden taivas. Ja ennenkuin 17 vuosisata kuluu umpeen, näkyy yön pimeässä Jumalan kostava käsi. Hän lyö vanhurskaudessa, ja lyö kovasti. Nälkävuodet, jonka vertaisia leivän puutteesen harjaantunut kansamme ei milloinkaan ole kokenut, kysyvät sen voimia toivottomuuteen asti — ja kuoleman enkeli iskee Herran käskystä armottoman kovaan sen harvalukuisiin riveihin. Tuskin alkaa Suomi vähän tointua näistä kärsimisistä, ennenkuin "ison vihan" kauhut kätkee sen tulevaisuuden vielä synkemmän epätoivon pimeään. Joka ei usko Jumalaan, hän ei voi selittää, kuinka kansamme kukistumatta kesti nuo äärettömät koetukset, joiden alaisena se 18 vuosisadan alussa oli. Se on historiallinen arvoitus, johon tämän maailman viisaat, eivät keksi selitystä.