Oi, että oppisimme Jumalan sanan valossa lukemaan Suomen kansan merkillistä historiaa! Kirkastumistaan silloin meille kirkastuisivat Herran viisaat neuvot armaan isänmaamme tulevaisuudesta. Me oppisimme epäilemään itseämme ja luottamaan Häneen, joka vanhurskaudessa monesti löi, vaan ei milloinkaan hyljännyt tätä köyhää kansaa, jonka huulilta vielä näiden viimmeisten aikojen syysmyrskyissä Herran kunnian kiitos ja ylistys on kaikuva puhtaampana ja todellisempana kuin ennen, jos vain nöyrrymme Hänen edessänsä, teemme parannusta ja annamme sijaa Hänen käsittämättömälle armolleen. Suuri tehtävä tuo! Oudoksuisimmeko että Hän meitä siihen valmistaa koetusten ja kärsimisten koulussa? Joka epäilee, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa kansamme vaiheita menneinä aikoina. Niistä tässä vielä sananen.
Työläästi tointui Suomen kansa "ison vihan" iskemistä vammoista, mutta se tointui kuitenkin. Kuoleman esikartanoista palautti Herra sen elävien joukkoon ihmeitä tekevän armonsa kiitokseksi ja ylistykseksi. Hän vuodatti lohdutuksen öljyä sen syviin haavoihin, loi siihen uutta elinvoimaa, kehottaen sitä uuteen työhön ja uuteen taisteluun totuuden puolesta. Jo pilkotti jälleen toivon tähti pilvien lomasta Suomen tulevaisuuden taivaalla. Se ei valehdellut: totuuden Jumala itse oli sen sytyttänyt poistamaan epätoivon pimeän esi-isiemme sydämmistä. Oliko Suomi nyt muistava, että Jumala on pyhä, vanhurskas, oliko se paremmin kuin ennen kiittävä Hänen käsittämätöntä armoaan? "Vartija, mitä yö kuluu?" —"Yö on mennyt, nyt on kirkas päivä" huutaa kerskaten "valistusaikakauden" kevytmielinen sukukunta, ja tuon jumalattoman huudon kaiku kuuluu siellä täällä Suomessakin, ennustaen uusia vanhurskaan Jumalan sallimia kärsimisiä isänmaallemme ja sen kansalle. Jälleen hävittävät sodat toukojamme ja vasta elpynyttä sivistystämme, kun viholliset hyökkäävät maahan, ja hallitus häälyy sinne tänne omaa etuansa valvovien puolueitten orjana. Levoton on aika, ihmiset alkavat aavistaa, että ratkaiseva hetki on tulossa. Ja se joutuu tämä hetki vanhurskaan Jumalan hetkenä: etäältä kuuluu jo Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien myrsky! Mutta ennenkuin isku kohtaa Suomea, valmistaa Hän, joka ohjaa kansojen vaiheet, esi-isiämme sitä vastaanottamaan. Ihmeellisesti edistyi isänmaamme 18 vuosisadan vaiheissa, vaikka ne monesti tuntuivat sille hyvin vaikeilta. Se ei ole sattumusta vain, kuten maailma väittää, että Porthan juuri siihen aikaan esiintyy herättämään Suomalaisten kansallisuudentunnetta ja että isänmaallinen sivistystyö silloin alkaa kyntää vakojaan henkisen elämämme viljavainioon. Sitä auraa ei ennen oltu käytetty, ja sentähden oli maa niin viljelemätöntä. Herra, joka oli kutsunut Suomen kansan valtakuntansa palvelukseen, antoi sen löytää tämän aseen, jotta se sitä käyttäisi Hänen kunniakseen. — — Ja ennen kaikkea ei se ole "sattumusta" vain, että juuri näihin aikoihin Jumalan valtakunta lähestyy isänmaatamme voimallisemmin kuin milloinkaan ennen. Suomen suuri herännäisyyden aika on tulossa: sen enteet ovat nähtävinä jo 18 vuosisadan vaiheissa. Tämän pohjoisen Siionin särjetyiltä muureilta alkaa kuulua heränneitten paimenten, totuuden Hengen tukema parannussaarna, ja Helluntaipäivän ihmeestä puhutaan Savon erämaissa. Herra hallitsee, Hän armahtaa, auttaa! — — Isku kohtaa Suomea. Se katkasee tuon 700 vuotta kestäneen Suomen ja Ruotsin välisen liiton. Lukemattomat sydämmet särkyvät, kun epätoivoon synkkään peittyy isänmaan tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?"—Vaienneet ovat vartijain äänet, kaatuneet sankarit! Rohkeimmankin toivo raukeaa. Mutta armon Jumala varjelee tuota orvoksi jäänyttä, vieraan herran palvelukseen joutunutta köyhää Suomen kansaa. Se ei sorrukaan orjan asemaan: jalo ruhtinas lupaa sille tulevaisuuden, ja kuningasten kuningas siunaa tämän lupauksen. Vaan kolkon oudolta näyttää vielä kauan. Epäillen, peläten astuu Suomi tulevaisuutta kohti. — Jalot isänmaanystävät puhuvat kehottavia sanoja, Kalevalan runot kootaan, Runebergin kannel soi, Suomen kansallisuudentunne herää uuteen eloon ja taivas kirkastuu vähitellen. Kuluu muutamia vuosia, ja isänmaamme tulevaisuus näyttää paljoa onnellisemmalta kuin milloinkaan ennen. Nuo jalot kansalaisetko, jotka tuona tärkeänä käänteen aikana uhrasivat voimansa isänmaan palveluksessa, Suomen kansan oma murtumaton voimako — nekö pelastivat Suomen perikadosta? Siihen tapaan puhuu monesti nykyinen, Jumalasta luopunut sukupolvi, vaan tämä puhe on pettävää ja vaarallista: se kokoo yhä synkempiä pilviä isänmaamme taivaalle. Jos Jumalan sanan valossa tutkimme kansamme vaiheita, saamme toisen vastauksen tähän painavaan kysymykseen. Ja tämä vastaus kuuluu: esi-isiemme suuri, uskollinen Jumala armahti tätä kansaa, sillä se heräsi synnin unesta ja sen huulilta alkoi kuulua särjettyjen sydänten kiitos ja ylistys. Kertomus Suomen herännäisyydestä on kauniin lehti kansamme historiassa. Se luo ihmeellistä valoa menneiden aikojen vaiheisin, ylönluonnollisen toivon säteitä isänmaamme tulevaisuuteen silloinkin, kun tämä tulevaisuus kätkeytyy epätoivon pimeään. Kysymys on vain siinä, käsitämmekö, tahi oikeammin, tahdommeko käsittää tämän merkillisen lehden pyhiä totuuksia. Harvan, tuskin minkään kansan kirkkohistoria tietää uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen kertoa niin valtaavan suuresta uskonnollisesta liikkeestä, kuin Suomen herännäisyys oli. Pyhän Hengen tuuli liikutti silloin miltei jokaista taloa ja mökkiä koko maassa, tuo voimallinen herätyshuuto: "tehkäät parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" kaikui pohjasta etelään, idästä länteen, vaatien Suomen kansaa päättämään, tahtoiko se ehdottomasti antautua sen Herran omaksi, joka sen vaiheita kautta vuosisatojen oli vanhurskaudessa ja armossa ohjannut, vai toista herraa palvella. Harvat olivat ne, joihin tämä herätyshuuto ei jollain tavoin koskenut. — — Ei ole totuuden vakaa saarna, joka ketään säälimättä paljastaa maailman turhuuden ja synnin, vielä milloinkaan iskenyt ihmisten sydämmiin, herättämättä vastustusta, vihaa, ja tämän kohtalon alaiseksi joutui se kyllä Suomessakin. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin heräsivät silloin lukemattomat synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. He antautuivat taisteluun sen valtakunnan puolesta, jonka perustukset eivät konsanaan horju. Sen edistäminen ja levittäminen Suomessa oli heidän isänmaanrakkautensa ydin ja voima. Ja tämä voima oli kukistamaton, sillä se oli totuuden, oli Herran voima. Tyytyen Jesuksen todistukseen "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa minä voitin maailman" loi Suomen herännyt kansa vakaan katseen tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se omia voimiaan epäili, ei ollut sillä syytä epäillä Herraa. "Kun se oli heikko, niin oli se väkevä."
"Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä teille annetaan." Näin kuuluu Herran lupaus. Se lupaus pysyy. Kuningasten Kuningas ei ole milloinkaan hallitsijavalaansa rikkonut. Tämän horjumattoman totuuden sai Suomikin kokea. Todistuksena on isänmaamme ennen aavistamaton edistys viimmekuluneina vuosikymmeninä. Tästä tietää jokainen sivistynyt Suomen mies ja nainen paljon kertoa, vaan onko jokainen heistä myöskin altis raamatun hengessä tunnustamaan: "Herralta on tämä tullut ja on ihmeellistä meidän silmiemme edessä?" Myöntävä vastaus olisi totuuden ja Jumalan pilkkaa. Yhä harvemmalta Herra enää kunnian sai onnen ja myötäkäymisen päivinä. Tuo vakaa parannussaarna alkoi vähitellen lannistua, kun nuo suuret johtajat olivat muuttaneet "Herran lepoon" eivätkä lapset enää vaeltaneet "isien säädyissä." Unelmain valtaan antautui Suomi, laskien voittojaan tämän maailman pettävän laskutavan mukaan ja kuvaten tulevaisuuttansa jos kuinka toivorikkaaksi. Ei Jumalan valtakunnan tuleminen enää ollut sen pääpyrintönä, ei enää kysytty: "Vartija, mitä yö kuluu?" Kevytmielisen lapsen tavoin unohti nuori Suomi isien vakaat varoitukset ja tuhlasi maailman palveluksessa heiltä saadun kalliin perinnön. Mieltyen itseensä ja omasta voimastaan kerskaten, unohti se tuon peruuttamattoman ehdon, josta neljännen käskyn siunaus riippuu. Vanhurskaan Jumalan sallimat katovuodet hillitsivät kyllä hetkeksi sen syntistä riemua, mutta kun koetuksen aika oli ohitse, antautui se törkeämpään jumalanpilkkaan kuin konsanaan ennen. Lyöden tuuleen ne varoittavat äänet, jotka, kuuliaisina totuuden Hengelle, vielä siellä täällä todistivat "synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta," ei se enää pelännyt Jumalan vihaa, vaan kokosi syntiä synnille. Onko esi-isien armollinen Jumala jättävä luopuneet lapset eksytyksen pimeään? Onko Hän ottava valtakuntansa meiltä pois ja antava sen muille, joilta Hän saa paremman hedelmän? "Vartija, mitä kuluu yö" kuu kevytmielisimmänkin täytyy myöntää, että synkät pilvet jälleen peittävät tulevaisuutemme taivaan?
* * * * *
Rukoillen apua Herralta, olen tämän talvisen yön pimeässä siitä sanasta, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän tiellämme," etsinyt vastausta tuohon painavaan kysymykseen: "vartija, mitä yö kuluu?" Paljon tätä nykyä Suomen oloista sanellaan ja kirjoitetaan, ja hyvin tiedän, etteivät minun heikot sanani ansaitse päästä kauas kuulumaan. Rohkenen kuitenkin ne julkaista, koska niillä en muuta tarkoita, kuin kehottaa jokaista isänmaanystävää, joka näinä koetuksien aikoina on altis turvaamaan esi-isien uskolliseen Jumalaan, Häneltä ainoalta etsimään apua armaalle isänmaallemme. Ei Hän meitä vielä ole hyljännyt, vaikka Hän meiltä armonsa vanhurskaudessa salaa. Todistuksia ei puutu, vaikka pimeä on synnin yö. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tämmöisen todistuksen, joka teki syvän vaikutuksen etenkin meihin Pohjois-Suomen asukkaisin, vaatien meitä kiittämään ja ylistämään Herraa. Joka oli tilaisuudessa omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan Kuopion hiippakunnan papiston esiintymistä sen kokouksessa Oulussa viimme Syyskuussa, hänen täytyi ajatella: Jumala on meille vielä armollinen! En mainitse nimiä, sillä en tarkoita ihmisten kunniaa, vaan Herran. Ajatellessamme esi-isien taistelua totuuden puolesta, ja etenkin muistellessamme tuota suurta herännäisyyden aikaa, on meillä kyllä syytä valittaa: "auta Herra, sillä pyhät ovat vähentyneet ja uskolliset ovat harvat ihmisten lasten seassa," mutta Herra ei ole vähentynyt, "Hänen armonsa on joka aamu uusi." Tämän kirjoittaja ei omasta kokemuksesta tiedä todistaa, millainen tuo Herran armon ihmeellinen aika, jota hän tarkoittaa, oli; hän on vain täällä pohjan perillä katsellut noita sen isänmaan peltoon kyntämiä syviä vakoja. Niiden ääressä — ne eivät ole vielä kasvaneet aivan umpeen! — ja lähellä noiden jalojen, Pyhän Hengen valaisemien opettajien hautoja, syttyy sammuvakin toivo uudelleen! Viitaten Herran armoon isänmaatamme kohtaan menneinä aikoina ja Hänen horjumattomiin lupauksiinsa, uskallan julkaista nämä rivit. Armon Jumala suokoon niille siunauksensa!
"Luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle kanssas?"
Job. k. 22: 4.
Ylpeys on turmeltuneen ihmisen perussynti. Sentähden ei kukaan luonnostaan ole altis kuulemaan semmoista puhetta, joka paljastaa hänen rikoksensa ja nuhtelee häntä synnistä. Jollei Jumalan Henki saa häntä nöyryyttää, niin karttaa, vihaa hän jokaista, joka uskaltaa hänelle tuohon tapaan puhua. Hän kuuntelee kernaammin imartelijan halpaa kiitosta, vaikka hän ylenkatsoo häntä ja tietää hänen valehtelevan, kuin totuuden vakaita sanoja, jos nämä vain jollain tavoin loukkaavat hänen itserakkauttaan. Miten käsittämätön on synnin syvyys! Ja semmoiset kuin yksityiset, ovat kansatkin. Kuinka monesti on meidänkin isänmaan alttarilla suitsutettu ylpeyden epäjumalalle! — Miten oudolta kuuluisi esim. noissa riemastuneissa laulu- ja soittojuhlissa, joita Suomessa viimme aikoina on niin paljon vietetty, puhe tämmöinen: ei ole aika riemuten laulella, kun olemme syntiä tehneet Herran edessä, tunnustakaamme itsemme syyllisiksi ja vuodattakaamme katumuksen kyyneleitä? Miltei mielipuolena pidettäisiin semmoista puhujaa, eikä hän saisi monta sanaa sanotuksi, ennenkuin "juhlavieraat" kilvan hänen keskeyttäisivät. Miksi? Sentähdenkö, että hän puhuisi perättömiä, viskaisi valheellisia syytöksiä kuulijakuntansa silmiin? Ei, vaan sentähden, että hän lausuisi masentavan totuuden, jota ei ylpeys siedä kuulla. — — Kirkossa sopii vanhan tavan vuoksi joskus julki jumalattomankin huulin tunnustaa: "me olemme syntiä tehneet isäimme kanssa," vaan niin ajattelee suruton maailma — ei semmoinen mieli saa häiritä iloamme, kun isänmaan rakkaus saa sydämmemme sykkimään ja kanteleemme soimaan. Ja mitä pahaa on Suomen kansa tehnyt, mitä syytä katumukseen sillä on? Katukoon se, joka on rikkonut. Suomi ei ole rikkonut!
Tähän tapaan ajattelevat tämän maailman suruttomat lapset. He ovat unohtaneet, että kansankin tila, sen pyrinnöt ja riennot ovat arvosteltavat Jumalan, eikä ihmisten mielen mukaan. —
"— Te tulette vihattavaksi kaikilta minun nimeni tähden" ennusti ristin Herra opetuslapsilleen. Kaikkina aikoina ovat nämä sanat toteutuneet. Sentähden onkin tuo suolainen totuus outo vieras maan päällä. Koettaen puolustaa itseään jos millaisilla tekosyillä, pukeutui kristittyjen saarna tuon tuostakin maailmaa miellyttävään pukuun, jotta se ei herättäisi vihaa. Jos se riisui yltään tuon kirjavan puvun, joutui se aina sorron ja vainon alaiseksi. Mutta ihmispelko poistaa jumalanpelon, ja se kansa, joka ei pelkää Jumalaa, on suuressa vaarassa. Ken uskaltaa esiintyä todistamaan: Suomen kansaan tuo viittaus ei sovellu? Eikö meidän päinvastoin täydy myöntää, että parannussaarna monessa paikoin on miltei kokonaan vaiennut, että maailman ystävyys ja ihmispelko on poistanut jumalanpelon? Eikä koske tämä surkea totuus ainoastaan paimenviran edustajia: se soveltuu valitettavasti arveluttavan yleisesti sanankuulijoihinkin — niihinkin, joille Jesus on rakas ja jotka tahtovat olla Hänen tosi opetuslapsiaan. Herramme vakuuttaa: "joka minun tunnustaa ihmisten edessä, sen tunnustan myös minä minun Isäni edessä, joka on taivaissa, mutta joka minun kieltää ihmisten edessä, hänen minä myös kiellän Isäni edessä." Ken meistä rohkenee väittää noudattaneensa tämän painavan kehotuksen? Ja kuitenkin siitä riippuu niin äärettömän paljo! Mutta kun "suola näin on menettänyt makunsa," niin on meitä uhkaamassa Jumalan sanan ennustus. Se kuuluu: "aika on että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin meistä alkaa, minkä lopun ne saavat, jotka eivät Jumalan evankeliumia usko?" Niin — millainen on loppu oleva? Totisesti: meillä on syytä vihdoinkin tehdä parannus, perinpohjainen parannus! — — —