"Kuka on Herra, jonka ääntä meidän kuulla tulee", huutaa Faraon tapaan moni meidän aikanamme jo täällä Suomessakin, semminkin jos parannuksesta puhutaan. Nuo "vapaat aatteet", joiden turmiollinen vaikutus on nähtävänä kaikkialla kristikunnassa, ovat saaneet kannattajia täälläkin. Miltei yhtä turhaa on nimikristittyjen lukemattomalle joukolle puhua parannuksesta. He ovat "autuaita Jumalan lapsia," ei heille muka lakia saa saarnata. Täytyykö, asiain näin ollen, raamatun vaatimuksen, että "Kristuksen nimeen pitää saarnattaman parannusta ja syntein anteeksi antamusta kaikissa kansoissa," mukaantua enemmistön katsantotavan mukaan? Onko ajanhenki pakottava parannussaarnaajat vaikenemaan? Pieni on enää niiden luku, jotka ihmisiä pelkäämättä uskaltavat saarnata parannusta niin, kuin Herran sana ja esimerkki sitä saarnaamaan vaativat. Ovatko nuo harvat kestävät taistelussaan ajanhenkeä vastaan vai onko heidänkin ääni vaikeneva? Jos niin kävisi, jos kaikki suola menettäisi makunsa, niin yhteiskunta mätänisi. Silloin toteuisi meille tuomioksi tämäkin Herran ennustus: "missä raato on, siihen kotkat kokoontuvat." — "Herra armahda meitä, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet!"

Mutta jos ihmiset pelkäävätkin paljastaa maailman syntejä, niin löytyy yksi, joka ei pelkää: Hän, josta kirjoitettu on: "luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle sinun kanssas?" Ei Hän kysy, milloinka meillä on sovelias aika tulla Hänen oikeutensa eteen, milloinka paraiten kestämme rangaistusta. Hän määrää hetken, kysymättä neuvoa keneltäkään, säätää rangaistuksen, ketään pelkäämättä. Ja mitä syytä meillä Suomalaisilla on olettaa, että Hän tekisi poikkeuksen meidän suhteen? Eikö tuommoinen ajatus päinvastoin ole mieletön, kun kertomus Herran vanhurskaista tuomioista niin lähtemättömästi on piirretty historiamme lehdille? Jos myötäkäymisen hetkinä olemme eksyneet tuohon tapaan ajattelemaan raskaana painaa tämä synti vanhurskaan Jumalan vaa'alla! — niin älkäämme toki niihin määrin kevytmielisiä olko, että lyömme Hänen varoituksensa tuuleen silloinkin, kun Hänen sallimuksestaan tulevaisuuden taivas on pilviin peittynyt eikä yksikään meistä tiedä, milloinka se jälleen valkenee! Nöyrtykäämme Herran eteen! Sitä Hän meiltä odottaa, sillä Hän on pyhä, vanhurskas. Jumalan tuomiot ovat luettavina koko ihmiskunnan historiassa. Ei yksikään kansa voinut niitä karttaa, ja ne, jotka eivät niistä taipuneet, joutuivat perikatoon. Ei Israelkaan, tuo Herran valittu kansa, saanut ylpeillen kerskata, ja kun eivät Kaikkivaltiaan rangaistukset saaneet sitä parannukseen nöyryttää, niin turmeluksen tulva hävitti lupauksen maan ja viskasi sen paatuneet lapset vaahtona pakanamaailmaan. Auttakoon Herra Suomen kansaa parannusta tekemään, ennenkuin katumuksemme on myöhäistä!

"… jokainen suu
pitää tukittaman, ja kaiken
maailman pitää Jumalan edessä
vikapään oleman."

Room. 3: 19.

"Miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme?"

Ps. 44: 25.

Ei viihdy ilo nykyään Suomessa: alakuloisuus vallitsee kaikkialla. Nykyinen ahdinko painaa leimansa iloisimmankin katseesen, vaatien kevytmielisintäkin hetken miettimään armaan isänmaan kohtaloa. Kohoavatko ihmisten ajatukset vihdoinkin sen Herran puoleen, joka hallitsee kansojen, niinkuin jokaisen yksityisenkin vaiheet? Harvat ovat myötäkäymisen päivinä alttiit muistamaan kaikkien hyvien lahjojen antajaa, ja mitä etenkin niihin etuihin tulee, joita Suomi viimme aikoina on nauttinut, niin ei ole monikaan ihmetellen ajatellut: mitenkä köyhän Suomemme tulevaisuus noin toivorikkaana meille hymyilee? Kerran kuulin lapsena kerrottavan J. W. Snellmanin vastanneen eräälle sanomalehtimiehelle, joka kerskaten oli sanellut niitä näitä isänmaamme "luonnollisista oikeuksista." Hän kirjoitti: "niin, luonnollisia kyllä ajattelemattoman mielestä: härkä, joka käypi lihavalla apilas-laitumella ei ensinkään ihmettele, miten tuo oivallinen apilas kasvaa." Itse asiaa en silloin ymmärtänyt, vaan selvään muistan, että ajattelin: "härkä ei tiedä mitään Jumalasta, joka kasvun antaa." Tämä muisto lapsuudenajan onnellisilta päiviltä johtui äsken mieleeni, ajatellessani isänmaani nykyistä asemaa ja sovittaessani siihen salmistan sanat: "älkäät olko niinkuin orhiit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman, ellei he lähene sinua." — — Niin — siinä juuri on onnettomuutemme, että unohdamme Herran, kun meidän hyvin käy, pidämme Hänen suuria armonlahjojaan ihan "luonnollisina". Me unohdamme, että Herra, joka antoi, on myös oikeutettu ottamaan lahjansa meiltä pois. Vaan armollinen on Hän meitä kohtaan silloinkin, kun Hän pakottaa meitä toisin ajattelemaan. Nykyinen hetki on tuommoinen Herran pakottamisen hetki. Tunnustaako Suomi sen siksi, tunteeko se "etsikkoaikansa?" Kuuluuko huokaus "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme" päivän touhinasta ja yön hiljaisuudesta kansalaistemme sydämmistä? Tuo kevytmielinen nautintohimo, joka viimme aikoihin asti on ollut niin kekseliäs aikaansaamaan uusia huvituksia, toisen toista pirteämmän, vaikka maamme on köyhä ja menneiden aikojen opetukset, puhumattakaan Jumalan sanan neuvoista ja varoituksista, kehottavat varovaisuuteen, vakavuuteen myötäkäymisenkin hetkinä, on kyllä vähän asettunut, vaan ei ilmaise tämä vielä sitä parannusta, joka Herralle kelpaa. Kun esim. Suomen pääkaupunki, josta on todistettu, että se väkilukunsa ja varojensa suhteen huvittelee enemmän kuin mikään Euroopan kaupunki, yhdeksi päiväksi keskeyttää julkiset huvinsa, niin ei tuo vielä ole tosi katumuksen alkuakaan. Kevytmielisinkin luopuu hetkeksi aivotuista huveistaan, kun vaara uhkaa hänen kotiansa, kiittämätönkin lapsi käy alakuloiseksi, nähdessään äitinsä surevan. Se on maailman katsantotapaa, vaan Herran Henki tähtää syvempään, paljo syvempään!

Tämän talviyön pimeässä näkyy tuon tuostakin Jumalan vanhurskauden välke? Ken herää sitä näkemään ja ken on altis käsittämään sen tarkoitusta? Kaikkialla kuuluu huolestuttavia sanomia Suomen tulevaisuudesta: ken huomaa, että niiden takana on pyhä Jumala? Ei se, joka puhuu vain ihmisjärjen laatiman valtioviisauden vaatimuksista, eikä sekään, joka ikäänkuin halusta laskee suustansa jos kuinka liioteltuja sanoja Suomen vaikeasta asemasta. Päivä päivältä näemme yhä selvemmin, että ihmisjärki tässä on kykenemätön auttamaan. Ylhäältä täytyy meidän viisautta saada, sitä viisautta, jota Herra vuodattaa nöyriin, särjettyihin sydämmiin. Eikä tuo kevytmielinen, isänmaan tilaa jos kuinka toivottomaksi kuvaava puhe, jonka edustajaksi moni pintapuolinen raukka, pukien välinpitämättömyytensä ja tylsyytensä teeskennellyn isänmaanrakkauden vaippaan, on antautunut, tulevaisuuttamme turvaa. Senmielinen liioitteleminen on jo maailmalliseltakin kannalta moitittava. Hyvä lapsi toivoo viimmeiseen asti rakkaan äitinsä tautivuoteen ääressä. Ja mihin joutuu tuo nimikristittyjen kerskaava, "suuri" usko, joka muka ei milloinkaan horju, kun Herran vanhurskaus yön pimeässä puhuu Siinain kieltä? Oi, miten kaikki inhimillinen taito ja voima tässä paljastaa mitättömyytensä, kurjuutensa! Ja kuitenkin: kuinka hitaat olemme siitä luopumaan, miten harvat huokaelevat oikeassa mielessä Herran puoleen: "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme?" — — —

Mutta vaikka turmelus onkin suuri, julki jumalattomuus voimallinen ja luulousko yleinen, niin kuuluu kuitenkin ainakin nyt, kun Herra meiltä armonsa kasvot salaa, monen Suomalaisen sydämmestä tuo oikea, Pyhän Hengen opettama huokaus surevan Suomen puolesta. Se etsii, tuo huokaus, kaupunkien hälinästä tietä Hänen luoksensa, joka on murheellisten lohduttaja, hengellisesti vaivaisten lääkäri, se nousee erämaan mökeistä Hänen, ijankaikkisen Armahtajan puoleen! Ajan turmeluksen uhallakaan ei ole täällä vieläkään unohtunut se valtioviisaus, jonka nimi on rukous. Meidän uskollisuutemme ei ole sitä varjellut, vaan Herran käsittämätön armo. Siitä kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen suurta nimeä! Vaan ei kaikki kiitos Hänelle kelpaa, ja tämä totuus on muistettava etenkin nyt, kun Hän meitä synnistä nuhtelee ja rankaisee. Kiitoksemme ei saa muuta tarkoittaa kuin Hänen kunniaa. Kaikki luultu hyvyytemme, salaisinkin ajatus että meillä muka on jotain omaa, johon Hän voisi mieltyä ja jonka tähden Hän tahtoisi meitä armahtaa — kaikki semmoinen on Hänelle kauhistus. Meidän täytyy noiden valheellisten luulojemme hämärästä astua valkeuteen Hänen kasvojensa eteen — sinne, missä jumalallinen totuus yksin on tuomarina. Jos niin teemme, jos raamatun valossa tilaamme tarkastamme: totisesti, emme silloin ole alttiit hyveistämme kerskaten puhumaan. Me kysymme silloin hämmästyksellä itsekukin: mikä on minun osuuteni kansani turmeluksessa, kuinka raskaana painaa minunkin syntieni tähden Jumalan viha isänmaatani? Syyllisiä Jumalan edessä eivät ole ainoastaan johtavat henkilöt, jotka suuremmassa määrässä kuin muut ovat olleet määräämässä yleistä katsantotapaa ja kansan kehitystä, vaan vähäpätöisimmätkin kansalaiset. Tässä on kyllä muistettava p. raamatun sana: "jolle paljo annettu on, häneltä paljo vaaditaan," vaan älköön kukaan, sen turviin paeten, ajatelko: vastatkoot johtajat, minä sain vähän, ei Jumala minua, vähäpätöistä, tilille vaadi, kun Hän Suomea rankaisee. Joka Pyhän Hengen valossa tutkii velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan, hän tunnustaa haikein sydämmin lausuneensa monta sanaa, tehneensä monta tekoa, jotka ovat olleet arvaamattomaksi vahingoksi, ja siten kartuttaneensa tuota yleistä turmelusta, jota hän kaikkialla näkee. Synneillään on jokainen, miten pieni hän sitten onkaan, lisännyt tuota yleistä syntivelkaa, joka raskaana painaa vanhurskaan Jumalan vaa'alla ja josta Hän nyt vaatii meitä tilille. Joka Herran armosta pääsee tähän suuntaan ajattelemaan, hänen sydämmestään nousee taivasta kohti huokaus: "miksis peität kasvos, ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme," ja jota paremmin hän ennen on tähän katsantotapaan perehtynyt, sitä puhtaampana ja Pyhän Hengen kuljetukseen tyytyväisempänä hän etsii Herran armoa silloinkin, kun synkät pilvet sen salaavat. Semmoinen rukoilija tietää, että "kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä pelkäävät" — siis kurituksen ja rangaistuksenkin lihaa ja verta masentava tie. Ja kun hän ajattelee kansansa menneitä vaiheita, kirkastuu hänelle kirkastumistaan muiden kera tämäkin p. raamatun todistus: "jos te kurituksen kärsitte, niin Jumala taritsee teille itsensä niinkuin lapsillensa", sillä tällä tiellähän esi-isätkin voittivat. Mutta tämä valtioviisaus on luulouskolle käsittämätön salaisuus ja sentähden se joutuu häpeään ainakin koetuksen hetkinä?

Hän, jonka armosta Suomessa vielä kuuluu katuvaisten syntisten huokaus näinäkin synkkinä aikoina, on voimallinen herättämään julki jumalattomatkin synnin unesta rukoilemaan apua isänmaallemme ja sen kansalle. Olkoon tämä lohdutuksemme, kun valitamme, että huokaus Herran puoleen ei kuulu kuin sieltä täältä vain! — — — Vuodata, armon Jumala, Suomen asukkaisin se rukouksen henki, joka totuudessa rukoilee "miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme!"