"Minä olen vihassani
vähäksi silmänräpäykseksi minun
kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä
tahdon armahtaa sinua ijankaikkisessa
armossa, sanoo Herra,
sinun lunastajas."

Jes. 54: 8.

"Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"

Ps. 44: 10.

Vanha vuosi toiveineen ja koetuksineen on kulunut umpeen: uusi on alkanut. — — Taisteluun oikeuden ja totuuden puolesta on köyhä Suomikin jälleen koonnut sotavoimansa, edistääksensä sekin ihmiskunnan pyrintöä päästä eteenpäin sivistyksen tiellä. Se tietää, ettei yksikään kansa, joka ei ota osaa tähän taisteluun, ole oikeutettu elämään, ja sentähden on sekin lähettänyt sotajoukkonsa tuohon suureen sotaan pimeyden valtoja vastaan. Ollen viljelyksen edustajana ikuisen kylmän rajalla, on kansamme monesti täytynyt kokea, miten vaikea etuvartijajoukon asema on, etenkin silloin, kun mainehikkaammat kansat, kadehtien sen uhrauksilla ja vaivalla saatuja voittoja, tahi Herran muut sallimat koetukset häiriten keskeyttivät sen ponnistuksia. Vaan eivät uupuneet sen voimat semmoisinakaan aikoina. Herra oli sen linnana, kasvattaen sitä juuri kärsimisissä suuria toimittamaan armaan isänmaan hyväksi. Vaan vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi kävi asema, kun eksytysten sumut pääsivät siltä salaamaan, missä pelättävin vihollinen, synti, piiloutui. Hän tarjosi monesti, tämä vihollinen, kätensä sovinnoksi, vaatien vain muutamia myönnytyksiä, joihin muka mitään tappiota kärsimättä voisimme suostua. Tämän maailman ruhtinas, jota vastaan sota juuri oli käytävä, oli näitä ehdotuksia tekemässä, vaikka hän taitavasti salasi itsensä, jotta eivät ihmiset häntä näkisi. Hän puki sanansa mitä viehättävimpään muotoon, luvaten jos kuinka suuria voittoja niille, jotka ottaisivat noudattaaksensa hänen ohjelmaansa.

Etenkin myötäkäymisen aikoina ovat ihmiset alttiit kuvaamaan itselleen tulevaisuutta mitä onnellisimmaksi, ja siihen vaaraan eksyi monesti Suomenkin kansa, vaikka sen muinaisuus ja Jumalan sana olivat sitä varoittamassa luottamasta hetken petollisiin lupauksiin. Vasta kun taivas pilviin peittyi ja kovat ajat tulivat, alkoi pettynyt sotajoukko epäillä liittolaisiaan ja sitä johtajaa, jonka ansaan se, asemaansa tutkimatta ja kysymättä neuvoa tuolta suurelta kuninkaaltansa, oli kietoutunut. Semmoinen on nykyinenkin hetki. Miten olemme siihen joutuneet? Kun etsimme vastausta tähän kysymykseen, niin olkaamme ennen kaikkea rehellisiä. Evät auta tässä tekosyyt eivätkä puolet myönnytykset! Puoli totuus on valetta, ja totuutta vaatii meiltä nyt, jos milloinkaan, armas Suomi-äitimme, ja tämän vaatimuksen takana on vanhurskas Jumala.

Olen viitannut kansamme korkeaan, Jumalan määräämään päätehtävään. Vaikka hyvin tiedän, että moni ylenkatseellisesti on hylkäävä väitteeni "ahdasmielisen katsantotavan ja vanhojen ennakkoluulojen tuotteena", en kuitenkaan epäile sitä julki lausua. Kansamme päätehtävä on Jesuksen Kristuksen valtakunnan edistäminen, jotta Hänen kunniansa, joka taivaat täyttää ja maailman ääriin ulottuu, olisi tuttu ja tunnustettu täälläkin pohjan perillä. Kaikki kansat, joille evankeliumin sanoma on julistettu, ovat kutsutut tähän suureen tehtävään, ja pakanamaailmallekin tarjotaan päivä päivältä yhä kuuluvammin sama verraton armo; vaan harvan kansan aikakirjoissa on tämä Herran tarkoitus niin selvään luettavana, kuin pienen Suomen kansan historiassa. Miten lohduttava totuus kaikille niille isänmaanystäville, jotka vielä hengessä ja totuudessa rukoilevat: "lähestyköön sinun valtakuntas", vaan samalla, kuinka ankaran vakaalta se kuuluu tämän Jumalan valtakunnan salaisuuksille vieraantuneen sukupolven korvissa, jos asiaa Jumalan sanan valossa tarkastamme! Miten selvään näkyi ennen, kristinuskon ensi aikoina Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, — ja miten vähän näkyy sitä nyt enää! Aikamme kiitetty edistyminen, sen tiede ja taide, sen armeliaisuus, vapaamielisyys, sanalla sanoen miltei kaikki sen ilmiöt, jotka eivät pukeudu julki jumalattomuuden pukuun, ovat muka kristinuskon kasvattamia hedelmiä, joiden tuottamaa siunausta ainoastaan "ahdasmielisyys" on oikeutettu epäilemään. Kernaasti myönnän, että kristinuskon vaikutus on jollain tavoin nähtävänä kaikissa näissä ilmiöissä, vaan siitä ei suinkaan seuraa, että ne Jumalan valtakuntaa todella edustavat. Joka rohkenee tämän kieltää, hän on huonosti lukenut raamattuansa. Siinä löydämme kaikkialla todistuksia Herran sanoihin: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", siinä kuvataan Jesuksen opetuslasten elämä maan päällä niin jyrkäksi itsensäkieltämiseksi, ettei mitään sijaa jää sille katsantotavalle, joka myöntää kristitylle oikeuden tehdä myönnytyksiä maailmalle ja mukaantua sen vaatimusten mukaan. Herra vaatii meitä luopumaan kaikesta, joka estää meitä palvelemasta Häntä. "Älkäät maailmaa rakastako eli niitä kuin maailmassa on; joka maailmaa rakastaa ei hänessä ole Isän rakkaus" todistaa apostoli. Nämä sanat terottavat meille tuota painavaa joko — tahi, jota unohtamaan kristikunta vanhoista ajoista asti on ollut niin altis. Seurauksena on aina ollut nimikristillisyys, joka joko kevytmielisesti julkisesti solmii tuhansia liittoja maailman kanssa tahi, noudattaen ulkonaisessa suhteessa jossain määrin arvokkaampaa käytöstä, säilyttää ja kartuttaa maailmaa sydämmessä. Se on ventovieras raamatun kristinuskolle eikä aavistakaan, millainen Jumalan valtakunta todellakin on ja mihin se alamaisiaan velvottaa. Jos sen onnistuukin itseltänsä ja ihmisiltä salata oikean luonteensa, niin ei voi se Herraa pettää eikä karttaa Hänen tuomiotansa. Hän todistaa siitä: "minä tiedän sinun tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole: o, joskas kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs pensiä olet, ja et kylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos".

Jokainen ihminen on suuremmassa tahi vähemmässä määrässä aikansa orja. Tuo "yleinen mielipide", josta niin paljon puhutaan, painaa leimansa Jesuksen tosi opetuslapsiinkin, eksyttäen heitäkin uhraamaan tämän maailman katsantotavalle. Missä maailma julkisesti esiintyy maailmana, koettamattakaan turmelustansa salata, siinä he kyllä tietävät sitä karttaa, vaan kun se pukeutuu kristilliseen muotoon, vaatien itselleen tämän nimen, silloin häälyy heidän käsityksensä ja vielä enemmän heidän käytöksensä. "Yleinen mielipide" salaa heiltä monesti Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan, ja jos silmä sen näkeekin, niin pettyy ainakin sydän tuon tuostakin. Muodostaen tuotteensa ihmisten laatiman siveysopin mukaisiksi, vaatii maailma Jesuksen tunnustajia niitä ehdottomasti oikeutettuina hyväksymään ja nauttimaan. Tarkoitukseni ei voi olla tässä koettaa selvittää, mitenkä kristityn eri tilaisuuksissa tulee maailmaa karttaa. Tahdon ainoastaan muistuttaa apostolin sanoista: "kaikki mitä te teette sanoilla eli töillä, se tehkäät Herran Jesuksen nimeen" sekä pyytää jokaista, joka tahtoo hänen kehotustaan noudattaa, itse päättämään, mukaantuuko kristittyjen katsantotapa, jommoisena se yleensä meidän aikoinamme ilmaantuu, tämän kehotuksen mukaan. Eikä tässä ole kysymyksessä ainoastaan tuo yksi apostolinen kehotus: sitä tukee, terottaa koko raamattu alusta loppuun. Miten kaukana olemme noista apostolisen aikakauden kristityistä, joita jumalallinen totuus päivä päivältä sai vapauttaa maailmasta! Heidän "kanssakäymisensä oli todellakin taivaassa" — meidän ajatuksemme viihtyvät niin kernaasti näissä maailmallisissa, synnin turmelemissa olosuhteissa. Jumalan majan esikartanoihin, vieläpä sen kaikkein pyhimpäänkin on luulousko maailman torilta siirtänyt monta epäjumalaa, joita kristitty muka on oikeutettu ihailemaan, kun hän vain niiden kera palvelee Herraa ainakin pyhä- ja juhlapäivinä. Kirkosta teaatteriin, raamatunselityksestä soittajaisiin, rippikoulusta tanssisaliin — miten lyhyt, mukava matka! Ja jos joku vakaa ääni joskus todistaisi: tuossa on Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, ja omatunto kuiskaisi: sen ylitse et voi vahingoittumatta päästä, niin heti on "yleinen mielipide" altis rakentamaan jos kuinka monta pientä siltaa tuon epäilevän askeleita turvaamaan. Jesuksen lempeydestä, Hänen anteeksiantavasta rakkaudestaan puhutaan paljon, vaan Hänen pyhyydestään sitä vähemmin. Sitä kernaasti muistetaan, miten Hän vaeltaessaan täällä maan päällä aina auttoi niitä, jotka Häneltä apua rukoilivat, vaan ei sitä peruuttamatonta ehtoa, johon Hänen apunsa siunaus aina liittyi. Häntä muistetaan synnin sovittajana, velan maksajana, vaan ei synnistä vapahtajana, sillä ei tahdota tietää tuosta jokapäiväisen kuolettamisen tiestä, jota vaeltamaan Hän ehdottomasti velvoittaa. Nimikristittyjen vapahtaja on mielikuvituksen kuvaama luultu vapahtaja, vaan ei Hän, jolle "taivas aukeni ja ääni taivaasta todisti: tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin." — — —

"Jesus Kristus on sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti." Kaikki vaihtelee, muuttuu, "maa ja taivaskin hukkuvat", vaan Hänen sanansa eivät huku, Hän ei muutu. Ja niinkuin Hän lihansa päivinä, pyhää vihaa säteilevin silmin, ruoska kädessä ajoi ostajat ja myyjät ulos Isänsä huoneesta, niin on Hän maan päällä taistelevasta valtakunnastaan erottava kaikki, jotka eivät siihen kuulu. "Hän perkaa riihensä ja kokoo nisunsa aittaansa, mutta ruumenet polttaa hän sammumattomalla tulella." Tuon tuostakin ilmaisevat Hänen tuomionsa, että Hän ajassa jo valmistaa sitä suurta seulomispäivää, jona lopullinen ja täydellinen erottaminen tapahtuu, ja Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja aukeaa tuona pohjattomana juopana, jonka ylitse ei kukaan ijankaikkisesti pääse. Yksityisten ihmisten niinkuin kansojenkin elämässä on tuommoisia erityisiä seulomisaikoja. Suomenkin kansan historia tietää semmoisista ajoista kertoa, ja jos me, koetusten alaisten isien säästetyt lapset, emme niistä paljo ole tietäneet, niin vaatii Herra jokaista Suomen kansalaista nyt kokemaan, millainen Hän on, kun Hän kansoja synnistä nuhtelee ja rankaisee.

"Katso, hän nousee niinkuin pilvi, ja hänen vaununsa niinkuin tuulispää, hänen hevosensa ovat nopiammat kotkaa. Voi meitä! sillä me hävitetään." Tämä onnettoman Israelin valitus Herran salliman vaaran lähestyessä kuuluu nykyään Suomessakin. Kaikki ihmisvoima ja viisaus, joihin ennen on luotettu, alkavat suruttomainkin silmissä paljastaa mitättömyytensä, kaikki maalliset tukeet ja turvat horjuvat! Jumalatonkin vapisee, sillä hänkin aavistaa, että tuon isänmaata uhkaavan onnettomuuden takana on vanhurskaan Jumalan viha. "Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?" valittaa vapiseva Suomi, kun taivas yhä synkistyy, ja sotajoukon urhoollisuus horjuu. Vaan millainen on sotajoukko ja kummoiset sen aseet? "Minä olen Herra sinun Jumalas — — en niinä anna kunniaani epäjumalille" kuuluu Herran todistus, eikä auta Hän sitä, joka ei ole altis tätä myöntämään. Omanko valtakuntansa alamaisia vain Hän tuossa valittavassa joukossa näkee, joka nyt täällä pohjan perillä vaaran hetkenä Häntä, kuningasten kuningasta ja herrojen Herraa, johtajakseen pyytää? Noita nöyriä, jaloja uskonsankareitako, jotka myötäkäymisen päivinä Hänen valtakuntaansa uskollisesti palvelivat ja nyt, taistelun kiihtyessä, turvallisesti rukoilevat Häneltä apua? "Vanhurskauden rintaraudallako," "uskon kilvellä," "autuuden rautalakilla," "hengen miekalla," — niilläkö aseilla aikoo tämä joukko lähteä Suomee puolustamaan? Painava kysymys tuo, sillä siitä riippuu, rupeeko Herra, joka on sodassa voittamaton, sen johtajaksi vai eikö.