"Jos Herra on kanssamme, kuka silloin voi meitä vastaan olla?" — Niin jos, mutta onko Hän todellakin kanssamme? Kyllä täällä Suomessakin viimme aikoina on huudettu: "tuolla on Kristus ja täällä", ja hyvin moni on, Herran varoituksista huolimatta, uskonut tuon vakuutuksen todeksi, vaan onko kansamme vieläkin altis siihen luottamaan, kun todellisuus puhuu meille vakaata kieltänsä. Uskallammeko syntejämme tunnustamatta ja tyytymättöminä Herran kuljetukseen vaatia Häntä lähtemään turmeltunutta sotajoukkoamme johtamaan? Niihin määrin on moni eksynyt luulojen valtaan, että hän ihastuksella on kuunnellut pelastusarmeijankin riemuhuutoja, pitäen niitäkin uskonnollisen elämän virkistymisen todistuksina. Uskaltaako hän, Jumalan rangaistuksen lähestyessä, kulkea eteenpäin vain samalla tiellä? Eikö vaikene jumalankieltäjän pilkka Herran vihan päivänäkään? Eikö asetu kevytmielisyys, eikö nöyrry ylpeys, kun koko Suomi odottaen valittaa: "miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?"

Taistelu on alkanut, vaan Herra viipyy. Hän näkee Suomen sotajoukon, mutta Hän ei ota sitä johdattaakseen. Se ei kelpaa Hänelle. Ei Hän arvostele sitä ihmisten tavan mukaan. Maailma sanoo sitä pieneksi, vaan Hän todistaa Suomelle, niinkuin Gideonille muinoin: "ylön paljon on väkeä sinun kanssas". Hän tahtoo sotajoukosta erotetuiksi kaikki, joiden povessa ei ole sitä urhoollisuutta, jota Hän sotajoukoltansa vaatii, ja jotka eivät ole alttiit taistelemaan niillä aseilla, joita Hän antaa. Vaan löytyy Hänen armostaan Suomessa vielä niitäkin, joiden kanssa Hän lähtee sotaan. Oi, että he ymmärtäisivät Herran tarkoituksen, luopuisivat kaikista muista tukeista, turvaisivat yksin Häneen ja uskollisesti taistelisivat isänmaan puolesta niin, kuin Hän opettaa. Se taito on vaikea, vaan Hän antaa senkin kaikille, jotka sitä uskossa etsivät.

Anna, Herra, ylhäältä viisautta ja voimaa pienelle Suomen sotajoukolle. Kokoo sen hajonneet rivit ja lähde sen kanssa sotaan! Silloin moni niistäkin isänmaanystävistä, jotka eivät vielä kelpaa tämmöistä sotaa käymään ja jotka Sinä senvuoksi käsket "menemään sijallensa," heräisivät hekin synnin unesta Sinua palvelemaan ja Sinun voimallasi taistelemaan armaan isänmaan puolesta!

"Näin sanoo Herra, Herra
Israelin Pyhä: kääntymisellä ja
hiljaisuudella te tulette autetuiksi,
hiljaisuudessa ja toivossa
te väkeviksi tulette."

Jes. 30: 15.

"Kenen edessä sinä puhut, ja kenen edessä henkes käy ulos?"

Job. k. 26: 4.

Jo maailmallinenkin katsantotapa vaatii meitä kunnioituksella kohtelemaan kaikkia, jotka toisessa tahi toisessa suhteessa ovat meitä arvokkaammat. Lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan, nuorten vanhoja, oppilasten opettajiaan, alamaisten ruhtinastaan j.n.e. Pakanamaailmankin lainsäädäntö terotti tätä jumalalliseen lakiin perustuvaa katsantotapaa. Jos esim. Spartan kuninkaan poika ei kunnioittaen tervehtinyt harmaapäistä kerjäläistä, niin hän rangaistiin kuolemalla. Kristinusko kirkasti tämän jumalallisen lain omassatunnossa piileilevän aavistuksen kansoille, vaatien heitä tässäkin suhteessa laatimaan lakinsa Jumalan sanan erehtymättömien ohjeiden mukaan. Ihmisen oma, itsekkäinen tahto on maallisissakin olosuhteissa oppiva taipumaan korkeamman tahdon alle, jotta se harjaantuisi täyttämään kuuliaisuuden suurta käskyä, jota paitse ei mikään maallinenkaan yhdistys voi siunauksella toimia ja koossa pysyä. "Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä" kuuluu kautta vuosisatojen Kaikkivaltiaan käsky. Missä itsekkäisyys ei taipunut sen vaatimusten mukaan, siinä levisi vastustamattomasti pahuus, tuottaen onnettomuutta ja valmistaen perikatoa. Meidän aikamme on paljon rikkonut neljättäkin käskyä vastaan. Arveluttavan moni perhe laiminlyö yhä julkisemmin kalliimman velvollisuutensa: lasten kasvattamisen "kurituksessa ja Herran nuhteessa." Seuraus on nähtävänä monessa paikoin täällä Suomessakin. Ei enää kunnioiteta isää ja äitiä, kuten menneinä aikoina: huolimattomuus, tottelemattomuus, ylpeys ovat miltei esteettömästi saaneet karkoittaa tämän hyveen lukemattomien lasten sydämmistä. Kummastelisimmeko, että neljännen käskyn lupaama siunaus alkaa puuttua isiemme maassa?

Mutta tällä synnillä on toinenkin, vielä arveluttavampi seuraus. Joka ei vanhempiaan kunnioita, hän ei myöskään opi kunnioittamaan Jumalaa. Apostoli todistaa: "koska meillä on ollut lihalliset isät kurittajina, niin me olemme niitä kavahtaneet: eikö meidän siis paljo enemmän pidä hengelliselle Isälle alamaiset oleman, että me eläisimme?" Mutta jolleivät "lihalliset isät ole meitä kurittaneet", ellemme ole oppineet heitä "kavahtamaan", niin emme aavistakaan, mitä tuon painavan raamatunlauseen jälkimmäinen osa merkitsee. Silloin olemme vain vieraantumistamme vieraantuneet sillekin kuuliaisuudelle, jolla meidän tulee kunnioittaa "Jesuksen Kristuksen Isää, joka kaikkien oikea Isä on, kuin taivaissa ja maan päällä lapsiksi kutsutaan." Kodin höltyneelle kurille on yhä laimeammaksi käynyt saarnakin monessa paikoin kättä tarjoomassa. Seuraukset ilmaantuvat kaikkialla. Ne painavat leimansa kristikunnan koko uskonnolliseen katsantotapaan. Jumalan kunnia ja pyhyys, jolta seraafitkin siivillään kasvonsa peittävät, käypi yhä tuntemattomammaksi, yhä leveämmäksi tekee luulousko tien taivaaseen. Tuo "vapiseminen Herran edessä", josta raamattu niin monesti kertoo, on muka "lain orjuutta". "Jumalan lasten" — niin sanotaan — ei sitä tarvitse kokea. Oikeako on väite tuo? Jo vanha testamentti opettaa meille tässä suhteessa paljon. Ja jollei profeetain esimerkki kelpaa, "he kun elivät vanhan liiton aikana", niin voidaanko vääräksi todistaa esim. Paavali Apostolin kehotusta Filippiläisille "laittakaat pelvolla ja vapistuksella, että te autuaiksi tulisitte"? Ne sanat ovat lausutut uuden testamentin kristityille, jotka paremmalla oikeudella kuin me olisivat voineet kerskata armontilastaan, ellei Jumalan kunnia, joka täytti heidän sydämmensä pelvolla ja ylistyksellä, olisi estänyt heitä eksymästä tuohon suuntaan. Evankelista Johanneskin, joka, jos kukaan, oli Jumalan lapsi, "lankesi hänen jalkainsa eteen, niinkuin kuollut", kirkastetun Vapahtajan ilmestyessä hänelle Patmoksen saarella. — — — Jumala on pyhä, niinkuin kirjoitettu on: "Sinä olet pyhä, joka asut Israelin kiitoksessa."

Kernaasti myönnämme, että erotus vanhan ja uuden testamentin ajan välillä on äärettömän suuri. Suuri ylimmäispappi Jesus Kristus on ijankaikkisesti kelpaavalla uhrillaan valmistanut meille oikeuden lapsina lähestyä Jumalaa, "jonka istuin on taivaissa", kutsua Isäksi Häntä, "jonka ainoan nimi on Herra". Semmoisena ei vanhan liiton kansa Häntä tuntenut. Velka oli vielä maksamatta, sillä "mahdoton oli härkäin ja kauristen verellä syntiä ottaa pois", ja temppelin esirippu oli ihmisiä aina muistuttamassa, miten ääretön juopa pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä on. Toivossa vain loivat he silmänsä siihen autuaalliseen aikaan, jolloin he, "vapahdettuina vihollistensa käsistä", saisivat Häntä lapsina "pelkäämättä palvella". Vaan eivät odottaneet nuo Pyhän Hengen valaisemat vanhan liiton hurskaat silti semmoista aikaa, jolloin kaikki pelko olisi poistuva ihmisten sydämmistä, niin että voisivat Jumalaa vertaisenansa lähestyä ja puhutella. Tämä käsitys on kyllä sittemmin tuon tuostakin pyrkinyt vallalle Herran seurakunnassa, ja semminkin meidän aikamme uskonnollinen katsantotapa on monessa paikoin suistunut siihen suuntaan, vaan ei ole totuuden Henki milloinkaan niin todistanut. Apostoli kyllä lausuu: "ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa", vaan tässä on huomattava, että apostoli tarkoittaa orjan pelkoa eikä lapsen. Orja pelkää ja pakenee; lapsi likenemistään likenee sitä Jumalaa, joka todistaa: "ei yksikään ihminen, joka minun näkee taida elää", ja pyhä pelko valtaa hänen sydämmensä elämänsä onnellisimpinakin hetkinä, vaikka hän onkin varma siitä, että "Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa hänen kaikista hänen synneistänsä" ja että taivaallinen Isä tämän ainoan Poikansa tähden tunnustaa hänen omaksensa. Jota täydellisemmäksi Jesuksen tunnustajan rakkaus käypi, sitä enemmän vapautuu myöskin tuo lapsellinen pelko siihen synnin vuoksi liittyvästä tuskasta, antaen hänen jo täällä muukalaisuuden maassa tuntea sen autuuden esimakua, jolloin hän saa kuulla "äänen istuimelta sanovan": "kiittäkäät meidän Jumalatamme kaikki hänen palvelijansa ja jotka häntä pelkäätte, sekä pienet että suuret" ja hän ottaa osaa tuohon voittoisan seurakunnan pyhään ylistykseen: "halleluja! sillä Herra kaikkivaltias on valtakunnan omistanut."