En halveksi isänmaan edistymistä tarkoittavaa työtä. Päinvastoin. Kaikki kansallisen elämän ilmiöt, jotka eivät ole ristiriidassa kristinuskon kanssa, ovat yhtä oikeutetut kuin luonnolliset. Isänmaanrakkauden pyhän tunteen tahtoo Jumala säilyttää jokaisen kansalaisen sydämmessä. Sentähden ovat jaloimmat kristityt myöskin olleet uskollisimpia isänmaanystäviä. Todistuksena mainittakoon ainoastaan Paavali apostolin isänmaanrakkaus, josta kirjojen kirjassa meille kerrotaan. Ken on ollut altis suurempiin uhrauksiin oman kansansa hyväksi kuin hän? Jesus Kristus oli hänelle kaikki kaikissa, ja kuitenkin pakotti isänmaanrakkaus hänen sydämmestään tuon merkillisen tunnustuksen: "minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en valehtele, (niinkuin minun omatuntoni minun kanssani Pyhässä Hengessä todistaa,) että minulla on suuri murhe ja alinomainen kipu sydämmessäni. Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeini tähden, jotka lihan puolesta minun lankoni ovat; jotka ovat Israelitat, joiden on lasten oikeus ja kunnia, ja liitot ja laki, ja Jumalan palvelus ja lupaukset." — Mutta toinen kysymys on: mikä todellakin hyödyttää isänmaata, mikä ei, ja tähän katsoen käsittää kristitty velvollisuutensa kansaansa kohtaan aivan toisin, kuin maailmanihminen. Herran tosi opetuslapsi tahtoo toimittaa kaikki Jesuksen nimeen. Hän ei pidä mitään oikeutettuna, johon hän ei saata sovittaa Jumalan sanan erehtymättömiä ohjeita. Kaikki muu on syntiä, ja sitä vastaan on hän kutsuttu taistelemaan. Eikä siinä kylliksi: nekin toimet ja yritykset, joihin Jumalan sana myöntää hänelle oikeuden ottamaan osaa, ovat hänestä vaarallisia, kun ei Herra, jolta ainoalta kaikki siunaus tulee, saa olla niitä johtamassa. Kristitty iloitsee, nähdessään kansalaistensa tekevän työtä isänmaan hyväksi, mutta haikeat tunteet ja synkät aavistukset valtaavat hänen sydämmensä, jos he, vieraantuneina Herralle ja etsimättä apua Häneltä, toimivat omin voimin ja omassa, tahi — olkoon niinkin "isänmaan nimessä." Millainen on tähän katsoen tilamme, mitä siunausta voimme toivoa isänmaalliselle työlle, jos tätä työtä tarkastamme Jumalan sanan valossa? Vastatkoon kukin sille Herralle, johon turvaamaan miltei julki jumalattomatkin nyt kehottavat, kun vaara uhkaa isänmaata ja ihmisvoima on kykenemätön auttamaan. "Laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan hyvä", — ei Hän apuansa Suomelta nämäkään synkkinä aikoina kiellä, mutta ennenkuin Hän sen meille suo, vaatii Hän meitä tilille, vaatii meitä rehellisesti tunnustamaan, millä kannalla asiamme ovat.

Arvoa kaikille, jotka ovat alttiit uhraamaan voimansa isänmaan hyväksi! Arvoa etenkin niille, jotka, kantaen johtavien henkilöiden raskasta taakkaa, vaaran hetkinä taistelevat sen puolesta, omaa etuansa katsomatta! Semmoisia kansalaisia on Suomessa kaikkina aikoina löytynyt, ja ettei niitä täällä nytkään puutu, sen todistaa moni jalo toimi, moni miehevä sana, joista historiamme kunnioituksella on kertova nouseville sukupolville. Ken ei tätä myönnä? — ja kuitenkin: riittääkö tämä tue turvaamaan isänmaamme tulevaisuutta? Epävarmalta kuuluu vastaus nyt niidenkin huulilta, jotka, unohtaen Herran, viimmeisiin asti eivät ole epäilleet lausua jos kuinka rohkeita sanoja Suomen kansan siveellisestä voimasta ja sen suurten henkilöiden isänmaallisen työn menestyksestä? Miksi? — — — Onko kansamme voima murtunut? Ovatko nuo muita etevämmät isänmaanystävät, jotka ovat Suomen kehitystä johtamassa, menettäneet isänmaan luottamuksen? Jokainen Suomen kansalainen luo semmoiset kysymykset perättöminä luotaan, todistaen: yhtä sitkeä kuin ennenkin on kansani voima — kaatua taistelussa voivat johtajat, vaan isänmaataan pettää vaaran hetkenä, sitä eivät voi. — Ja kuitenkin horjuu luottamus, uupuu toivo! Mikä syynä?

Paljon on viimmekuluneina aikoina täällä Suomessakin puhuttu "kansan syvistä riveistä." Valistunut katsantotapa antaa yhä enemmän arvoa jokaiselle rehelliselle kansalaiselle, kysymättä, mihin säätyluokkaan hän kuuluu. Näin asiain ollen ei lie maailmalliseltakaan kannalta väärin vaatia huomiota niille kristinuskon vaikuttamille äänille, jotka noista syvistä riveistä yhä selvemmin alkavat kuulua isänmaamme nykyisestä tilasta. On kyllä totta, että aikamme uskonnolliset erehdykset monessa paikoin ovat syvään juurtuneet itse kansaankin, totta sekin, että nuo yhä leviävät "vapaamieliset" aatteet ovat eksyttäneet erämaiden mökkien asukkaitakin jumalankieltämisen harhateille, ja epäilemättä erehtyisimme paljon, jos olettaisimme, ettei kansan syvistä riveistä kuulu kuin yksi ajatus siitä, mikä on pääsyynä isänmaan nykyiseen ahdinkoon ja mistä apu on etsittävä. Vaan jos meidän täytyykin myöntää, että kristinuskolle vieraat mielipiteet ovat vaikuttamassa oppimattomassa kansassakin, niin on kuitenkin varma, että noista syvistä riveistä yksi ääni muita kuuluvampana vaatii sananvuoroa ajan painavaa kysymystä käsiteltäessä. En epäile sitä julki lausua, vaikkei kukaan ole minua siihen valtuuttanut, sillä ääni on kansamme omantunnon ääni. Se kuuluu:

Paljo on täällä Suomessa semminkin viimme aikoina annettu rahaa siinä, kussa ei leipää ole, paljo on työtä tehty siinä, missä ei ole ravintoa. Myötäkäymisen päivinä me unohtamistaan unohdimme, että Herra yksin on voimallinen, ihmisvoima heikko, mitätön. Miksi ei estetty tuota uudenaikaista, Jumalan sanan puhdasta totuutta vastustavaa henkeä lähestymästä isiemme maata ja levittämästä turmelustaan Suomen kansaan? Se kuiskasi, tämä henki, korviimme outoja sanoja, lumosi silmämme, ohjasi jalkamme harhateitä kulkemaan, se varasti uskon ja karkotti rauhan sydämmestämme. Otsan hiessä on Suomi työtä tehnyt, vaan se on turhaa, kun Jumalan siunaus alkaa puuttua. Vähän tietää Suomen oppimaton talonpoika suuren maailman vaiheista, huonosti hän ymmärtää arvostella valtioviisauden mutkia ja oppineitten viisautta, mutta yksi tieto on hänellä selvänä, yksi viisaus taattuna, eikä aivo hän siitä luopua, jos koko maailma puhuisikin toista. Sen tiedon antoi meille Hän, joka lausui: "ilman minutta ette voi mitään tehdä." Miksi ei pysynyt kansamme elävässä uskossa oksana tuossa "totisessa viinipuussa", jonka voimasta kaikki ihmisvoima riippuu, usko, toivo, rakkaus, sanalla sanoen kaikki tosi siunaus elpyy? Hänen puoleensa vetää Herran Henki meitä näinäkin raskaina aikoina. Oi, miksi viivymme, miksi emme lähde pois synnin vieraasta maasta, missä olemme "antaneet rahaa, kussa ei leipää ole ja työtä tehneet siinä, kussa ei ole ravintoa?" Tie on kyllä tuhlaajapojan tie, vaan se johtaa Hänen luoksensa, joka takaa Suomelle voiton ja jonka turvissa sen tulevaisuus on varma.

Ken kuulee tämän äänen, ja ken on altis sitä noudattamaan? Älkäämme siltä korviamme tukkiko, sillä se on rukoilevan Suomen ääni. Turhat ovat kaikki ponnistuksemme, leivätöntä työmme ja korotonta rahamme, ellemme sitä kuule.

"Tulkaat minun tyköni kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut,
ja minä tahdon teitä virvoittaa."

Math. 11: 28.

"Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan töitä tehdä?"

Joh. 6: 28.

Samoinkuin yksilön elämässä, on kansojenkin kehkeymisessä aikoja, joina Jumalan etsivä armo tavallista tuntuvammin vaatii ihmisiä ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopii. Ei löydy niin jumalatonta kansaa, ettei se ainakin hetkeksi hämmästyen seisahtuisi Herran eteen, Hänen tuomionsa sitä kohtaessa. Kun Hän todistaa: "äkisti minä puhun kansaa ja valtakuntaa vastaan, kukistaakseni, hävittääkseni ja hukuttaakseni sitä," silloin pelkäävät rohkeimmatkin sankarit, silloin valitetaan kaikkialla: "onko Jumala unohtanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?"