Sherlock veti vuorostaan ja sitten kiukuissaan hyökkäsi lukkoon käsiksi. Hän kirosi.
— Hiisi vieköön, se on suljettu, lukossa!
Hän ravisti kaikin voimin porttia, sitten huomattuaan ponnistuksensa turhiksi, hän antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sanoi purren hampaitaan:
— Nyt minä ymmärrän, tämä on hänen työtään! Hän arvasi, että minä nousisin junasta Creilin luona, ja hän valmisti minulle täällä pienen hiirenloukun siinä tapauksessa, että vielä tänä iltana tulisin tutkimaan. Kohteliaana on hän kaupan päälliseksi lähettänyt minulle vankeustoverin. Tämän on hän tehnyt, jotta kadottaisin yhden päivän, ja todistaakseen minulle, että olisi parempi, kun pitäisin huolta vain omista asioistani.
— Se tahtoo sanoa, että me olemme hänen vankejaan.
— Tepä sen sanoitte. Sherlock Holmes ja Watson ovat Arsène Lupinin vankeina. Seikkailu alkaa hauskalla tavalla. Mutta ei, mutta ei, se ei ole mahdollista.
Käsi laskeutui hänen olalleen, Watsonin käsi.
— Tuolla ylhäällä, katsokaa tuonne ylös, valoa! Erääseen toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi todellakin valoa.
He riensivät molemmat juoksujalkaa eteenpäin, kumpikin omia portaitaan kohden ja saapuivat yhtaikaa valaistun huoneen ovelle. Keskellä huonetta paloi kynttilänpätkä. Sen vieressä oli kori, ja tästä korista pisti esiin pullon kaula, kanan koipi ja puolikas leipää.
Holmes purskahti nauruun.