— Se on totta. Se on totta!
He molemmat lähtivät kulkemaan pitkin Champs-Elyséetä, vaiti ja hitaasti. Kirkas syysaurinko valaisi puistokatua. Ilma oli leuto.
Keskiympyrän kohdalla Sherlock sytytti piippunsa ja he jatkoivat kulkuaan. Watson huudahti:
— Minä en ymmärrä teitä, Holmes, te olette niin tyyni! Teistä tehdään pilkkaa, leikitään kanssanne kuin kissa leikkii hiiren kanssa. Ettekä te hiiskahda sanaakaan!
Holmes seisahtui ja sanoi:
— Watson, minä ajattelen teidän käyntikorttianne.
— Miten niin?
— Miten niin, on siinäkin mies, joka, varustautuessaan taisteluun meitä vastaan, on hankkinut itselleen teidän ja minun käsialani mallin, ja jolla on valmiina lompakossaan teidän käyntikorttinne. Huomaatteko kuinka selvästi tästä näkyy, miten hän on varovainen, ottaa kaikki huomioon, menettelee järjestelmällisesti ja viisaasti?
— Se tietää…
— Se tietää, Watson, että taistellakseen vihollisen kanssa joka on niin täysissä aseissa, niin verrattomasti valmistautunut — ja voittaakseen hänet — täytyy olla… täytyy olla minä. Ja kuten näette, Watson, lisäsi hän nauraen, — ei sittenkään ensi kerralla onnistu.