— Ja nyt ampukaa! huudahti Watson riemuiten, kun ratsastaja oli päässyt jonkun matkan päähän.
— Mutta, senkin hölmö, ettekö te ymmärtänyt, että hän oli Arsène
Lupinin rikostoveri?
Holmes vapisi kiukusta. Watson änkytti aivan surkean näköisenä:
— Mitä te sanottekaan? Tuoko herra?
— On Lupinin rikostoveri, samoin kuin ne työmiehetkin, jotka heittivät hiekkasäkin meidän päähämme.
— Onko se totta?
— Totta tai ei, me olisimme voineet saada siitä todisteen.
— Tappamallako tuon herran?
— Ampumalla hänen hevosensa aivan yksinkertaisesti kuoliaaksi. Ilman teitä pitelisin nyt käsissäni Lupinin rikostoveria. Ymmärrättekö nyt typeryytenne?
Iltapäivä kului hyvin synkän mielialan vallitessa. He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Kello viisi kävellessään edes ja takaisin Clapeyron-kadulla, pysytellen koko ajan loitolla taloista, tuli kolme laulavaa työmiestä, jotka kulkivat käsikoukkua, heitä vastaan ja tahtoivat jatkaa matkaansa erottautumatta toisistaan. Holmes, joka oli huonolla tuulella, vastusti sitä. Syntyi lyhyt tyrkkiminen. Holmes asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja löi kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää vastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.