— Ah! hän huudahti, — sepä teki hyvää… minun hermoni olivatkin juuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus…
Mutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:
— Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?
Watson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja sopersi:
— Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.
— Käsivarteenneko? Oikein kovasti?
— Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!
Vaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan. Sherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä kovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli. Tuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet läheiseen apteekkiin, jossa Watson pyörtyi.
Apteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että käsivarsi oli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta ja sairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka tuskan herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.
— Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, — koskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on kaikki taas ennallaan. Mutta he saavat tämän kalliisti maksaa, senkin roistot! Kuuletteko, varsinkin hän, sillä tuo onneton Lupin on tämänkin takana. Minä vannon teille, että jos joskus…