Hän kaatoi pari kolme pulloa, huomasi tupakkapakkauksen, sytytti piippunsa ja äkkiä, aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan ystävänsä pyyntöä, hän poistui ja hänen vanha toverinsa loi kaihoavan katseen vesilasiin, jota hän ei ulottunut ottamaan.
* * * * *
— Herra Destange!
Palvelija katsoi kiireestä kantapäähän henkilöä, jolle hän avasi oven palatsiin — tuohon komeaan palatsiin, joka sijaitsi Malesherbes-torin ja Montchanin-kadun kulmassa — ja nähdessään pienen harmaatukkaisen miehen, jonka parta oli ajelematon, ja jonka pitkä musta, epäiltävän siisti takki oli sopusoinnussa kehon kanssa, jonka luonto oli tehnyt kummallisen suhteettomaksi, hän vastasi halveksivalla äänellä, kuten tulikin:
— Herra Destange on kotona, eikä ole. Se riippuu asioista. Onko herralla käyntikorttinsa?
Herralla ei ollut käyntikorttia, mutta hänellä oli suosituskirje, ja palvelija vei tämän kirjeen herra Destangelle, ja herra Destange käski tuomaan vastatulleen luoksensa.
Hänet vietiin hyvin suureen pyöreään saliin, joka oli palatsin nurkkauksessa, ja jonka seinät peittyivät kirjahyllyjen taakse, ja arkkitehti sanoi hänelle:
— Te olette herra Stickmann.
— Niin olen.
— Sihteerini on sairastunut ja lähettää teidät jatkamaan kirjaluetteloa, jonka hän minun johdollani oli aloittanut, varsinkin saksalaisten kirjojen luetteloa. Oletteko tottunut tämän laatuisiin töihin?