— Se herra meni yläkertaan.

Ganimard riensi sinne. Yläkerrassa oli eri saleja ja sieltä päästiin eri portaita myöten bulevardille!

— Hyvä on nyt häntä etsiä, huokasi Ganimard, — hän on jo kaukana!

* * * * *

Hän ei ollut kovinkaan kaukana, korkeintaan parin sadan metrin päässä, Madeleine-Bastillen bussissa, joka rauhallisesti vieri eteenpäin kolmen hevosen vetämänä, kulki Ooppera-torin yli ja poikkesi Capunices-bulevardille. Hevosbussin sillalla seisoi kaksi kookasta huopahattuista miestä. Katolla aivan portaiden vieressä, torkkui pikkuinen ukko: Sherlock Holmes.

Ja pään heiluessa vaunun keikunnan mukaan englantilainen puheli itsekseen:

— Jos kunnon Watson nyt näkisi minut, niin kuinka ylpeä hän olisikaan työtoveristaan! Olihan helppoa arvata, että vihellyksen kaikuessa taistelu oli menetetty, ja että viisainta oli pitää silmällä ravintolan ympäristöä. Mutta totta puhuen, elämä on jännittävä kun on tuon miehen kanssa tekemisissä!

Pääteasemalla Sherlock kumartui alaspäin, näki Arsène Lupinin kulkevan henkivartioittensa ohitse ja kuuli hänen mutisevan: — L'Etoileen.

— L'Etoile-torilla siis tavataan. Kyllä minä tiedän. Antaa hänen ajaa tuolla vuokra-autolla matkoihinsa ja seuratkaamme ajurin vaunuissa noita molempia kätyreitä.

Molemmat kätyrit lähtivät jalan, saapuivat aivan oikein L'Etoile-torille ja soittivat erään kapeapäätyisen talon ovikelloa, Chalgrin-kadun varrella, numerossa 40. Tämä tavallisesti autio katu kun muodostaa kulmauksen, niin Holmes saattoi piiloutua erään nurkan taakse.