He katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin polvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi hänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren tytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he eivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä kyyneleet enää virranneet niin runsaasti.
— Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi, mutisi Lupin.
— Minä olen onnellinen.
— Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon,
Clotilde.
Kaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota sielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen kasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:
— Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole siihen oikeutta.
Clotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi raskaasti:
— Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan murheellinen, Maxime.
— Miksikä?
— Ne ovat murhanneet.