Holmes laski vaunun ikkunan alas.
— Kuulkaahan, kuljettaja, te ajatte väärään suuntaan! Pergolèse-katu!
Mies ei vastannut. Holmes huusi kovempaa:
— Minä käskin teitä ajamaan Pergolèse-kadulle.
Mies ei vastannut.
— Oletteko te kuuro. Vai teettekö kiusaa. Ei meillä ole mitään asiaa tännepäin, Pergolèse-katu! Minä käsken teitä kääntymään oikealle tielle, ja heti paikalla.
Mies pysyi mykkänä. Englantilainen kävi levottomaksi. Hän katsahti
Clotildeen: hieno hymy välkkyi nuoren tytön huulilla.
— Miksi te nauratte? hän ärähti, — tällä tapauksella ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, se ei vähääkään muuta asioita.
— Ei vähääkään, vastasi tyttö.
Äkkiä eräs ajatus heräsi Holmesissa. Hän nousi puoliksi, katsoi tarkkaavasti etuistuimella olevaan mieheen. Hänellä oli kapeammat hartiat, hän oli hienopiirteisempi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, kätensä puristuivat nyrkkiin ja kauhea varmuus heräsi hänessä: tuo mies oli Arsène Lupin.