Hän pidätti hämmästyksen huudahduksen: tällä kertaa mikä kohtalon oikku, odottamaton onnen potku: marmorilaatta oli liikkunut hänen sormiensa alla!
Se oli pelastus, mahdollinen pako. Siinä tapauksessa miksi hän alistuisi Holmesin ehtoihin?
Hän kulki edes ja takaisin kuten miettiäkseen vastausta. Sitten hän vuorostaan laski kätensä englantilaisen olkapäälle.
— Asiaa arveltuani, herra Holmes, pidän viisaimpana toimittaa pikku asiani yksin.
— Mutta…
— Ei, minä en tarvitse ketään.
— Kun Ganimard saa teidät käsiinsä, niin on kaikki loppunut. Hän ei päästä teitä käsistään.
— Kukapa tietää!
— Te ajattelette mahdottomia. Kaikki ulko-ovet ovat vartioidut.
— Jäljellä on yksi.