— Hyvä Jumala, tämäpä on hassua! Minun väärä timanttini on joutunut merimiehelle! Ja kapteenin kello! Seinäkellon viisarit!
Holmes ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut taistelua Lupinin kanssa niin vaikeaksi kuin nyt. Hänen terävä vaistonsa sanoi, että tämän liiallisen iloisuuden alle kätkeytyi suuri määrä loistavia ajatuksia, jotka aivan kuin kokosivat yhteen hänen kaikki henkiset voimansa.
— Kello on kolme, herra Lupin.
— Mikä vahinko! Meillä oli niin hauskaa!
— Minä odotan vastaustanne.
— Minun vastaustaniko? Hyvänen aika, kuinka vaativainen te olette!
Pelimme on siis loppunut. Ja pelin kohteena on minun vapauteni!
— Minä lyön kuninkaan, sanoi Holmes laukaisten revolverin.
— Ja minä ässän, vastasi Arsène iskien nyrkillään englantilaista.
Holmes oli ampunut ilmaan kutsuakseen Ganimardin, jonka läsnäoloa hän piti välttämättömänä. Mutta Arsènen nyrkki singahti suoraan Holmesin vatsaan, niin että tämä kalpeni ja horjahti. Yhdellä hyppäyksellä oli Lupin uunin luona ja jo siirtyi marmorilevy… Liian myöhään! Ovi aukeni.
— Antautukaa, Lupin. Muuten… Ganimard, joka oli ollut epäilemättä lähempänä kuin Lupin oli uskonutkaan, astui sisään uhaten revolverillaan häntä. Ja Ganimardin takana syöksyi sisään kymmenen miestä, kaksikymmentä miestä, tuollaisia rotevia ja häikäilemättömiä miehiä, jotka olisivat lyöneet hänet maahan kuin koiran pienemmänkin vastarinnan jälkeen.