Hän teki hyvin rauhallisen liikkeen.
— Alas aseet! Minä antaudun.
Ja hän pani käsivartensa ristiin rinnalle.
* * * * *
Kaikki aivan kuin ällistyivät. Autiossa huoneessa kuuluivat Arsène Lupinin sanat kuin kaiku. "Minä antaudun!" Mitkä uskomattomat sanat! He olivat odottaneet hänen äkkiä katoavan lattian kautta tai seinän aukeavan hänen edessään ja pelastavan hänet kerta vielä ahdistajiensa käsistä. Ja hän antautui!
Ganimard lähestyi ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vakavana kuten tällainen hetki vaatikin hän hitaasti ojensi kätensä vastustajaansa kohden, ja sanoi suurella sisällisellä nautinnolla:
— Te olette vankini, Lupin.
— Prrr, värisi Lupin, — aivan te säikytätte minut, hyvä Ganimard.
Mikä hautajaisääni! Luulisi teidän puhuvan ystävänne haudalla.
Heittäkää pois tuo maahanpanijaisilme.
— Te olette vankini.
— Ja te olette aivan suunniltanne ihastuksesta? Lain nimessä, jonka uskollinen toimeenpanija hän on, Ganimard, ylitarkastaja, vangitsee rikollisen Lupinin. Historiallinen hetki, jonka arvon te täydellisesti tunnette, ja jo toisen kerran se tapahtuu teille. Hyvä Ganimard, te edistytte vielä pitkälle virkaurallanne!