Ja hän tarjosi kätensä käsirautoja varten. Tämä toimitus tapahtui hiukan juhlallisella tavalla. Poliisit, vaikka he tavallisesti olivat nopealiikkeisiä ja suuttuneita Lupiniin, toimivat hitaasti ihmetellen, että heidän oli sallittu koskettaa tähän koskemattomaan olentoon.
— Lupin parka, tämä huokasi, — mitähän sinun ylhäiset ystäväsi sanoisivat nähdessään sinut näin nöyryytettynä.
Hän ponnisti nyrkkejään erilleen jännittäen kaikkia lihaksiaan. Hänen otsasuonensa paisuivat. Kahleiden silmut painuivat lihaan.
— Kas niin, hän sanoi. Kahle putosi katkenneena.
— Uusi, toverit, tämä ei kelpaa mihinkään.
Hänelle pantiin kahdet kahleet. Hän katseli hyväksyen niitä:
— Hyvä on! Te ette koskaan voi olla kylliksi varovaisia.
Sitten hän laski kuinka monta poliisia oli läsnä:
— Montako teitä on, ystäväiseni? Kaksikymmentäviisi? Kolmekymmentä? Liian monta. En voi tehdä mitään. Jospa teitä olisi ollut vain viisitoista!
Hän oli todellakin suurenmoinen, suurenmoinen kuten näyttelijä, joka näyttelee loistavaa ja vauhdikasta osaansa nenäkkäästi ja kepeästi. Holmes katseli häntä kuten katsellaan näytöstä, joka kaikille yksityiskohdille osataan antaa arvo. Ja hänessä heräsi todellakin se omituinen ajatus että taistelu oli tasaväkinen näiden puolueiden välillä, johon toiseen kuului kolmekymmentä koko lain koneiston auttamaa miestä ja toiseen tuo yksinäinen, aseeton ja kahlehdittu mies. Molemmat puolet olivat tasaväkiset.