— No niin, mestari, sanoi Lupin hänelle, — tämä on nyt teidän työtänne. Teidän vuoksenne Lupin saa mädätä kopin kosteilla oljilla. Myöntäkää, että omatuntonne ei ole aivan puhdas, ja että teillä on omantunnonvaivoja?
Vasten tahtoaan englantilainen kohotti olkapäitään kuten sanoen:
"Teistähän vain riippuu…"
— Ei koskaan! Ei koskaan! huudahti Lupin. — Minäkö antaisin sinisen timantin? En, en, minä olen sen tähden saanut jo nähdä liian paljon vaivaa. Minä pidän sen omanani. Ensi kerralla käydessäni luonanne Lontoossa, ehkä jo ensi kuussa, sanon teille syyt siihen. Mutta oletteko ensi kuussa Lontoossa? Valitsetteko mieluummin Wienin? Tai Pietarin?
Hän säpsähti. Katon rajassa soi äkkiä kello. Eikä se ollut hälytyskello, vaan puhelin, jonka langat johtivat hänen työhuoneeseensa molempien ikkunoiden väliin, ja jonka koneistoa ei oltu korjattu pois.
Puhelin! Kuka joutuisi ansaan, jonka kauhea sattuma oli virittänyt! Arsène Lupin teki raivoisan liikkeen puhelinta kohden, hän olisi tahtonut sen särkeä, hakata kappaleiksi ja siten tukahuttaa äänen, joka pyysi saada puhutella häntä. Mutta Ganimard otti kuulo torven ja puhui.
— Haloo… haloo… numero 64873… niin, se on täällä.
Nopeasti, käskevällä liikkeellä Holmes työnsi hänet syrjään, tarttui kulotorveen ja levitti nenäliinansa puhetorven päälle tehdäkseen äänensä epäselvemmäksi.
Tällä hetkellä hän loi katseen Lupiniin. Ja se katse, jonka he vaihtoivat, todisti, että sama ajatus oli herännyt kummassakin, ja että molemmat uskoivat melkein mahdolliseksi, luultavaksi, varmaksi saman olettamuksen: soittaja oli vaaleatukkainen nainen. Hän luuli soittavansa Félix Daveylle, tai oikeastaan Maxime Bermondille, ja hän puhuttelikin Holmesta!
Ja englantilainen huusi:
— Halloo, halloo!