Äänettömyys, sitten Holmes:
— Niin, minä se olen, Maxime.
Heti koko draama kehittyi traagillisen voimakkaana. Lupin, voittamaton ja ilkkuva Lupin ei edes ajatellutkaan salata levottomuuttaan, ja kasvot kauhusta kalpeina hän koetti kuunnella ja arvata. Ja Holmes jatkoi, vastaten salaperäisellä äänellä:
— Halloo, halloo, kyllä, kaikki on loppunut, ja minä aion juuri lähteä tapaamaan teitä kuten olimme sopineet. Minnekö? Tietysti sinne missä olette. Ettekö luule, että se on vielä…
Hän epäröi, etsi sanoja, sitten vaikeni. Oli selvää, että hän koetti kysellä nuorelta tytöltä sanomatta itse liian paljon, ja että hän oli kerrassaan tietämätön siitä missä tuo nuori tyttö oli. Sitä paitsi näytti Ganimardin läsnäolo häiritsevän häntä. Jospa jokin ihme olisi voinut katkaista tämän helvetillisen keskustelun! Lupin toivoi sitä kaikesta sydämestään, kaikki hermot pingottuneina.
Ja Holmes puhui:
— Ettekö kuule? En minäkään… huonosti… tuskin erotan sanoja. No niin, mietittyäni asiaa katson viisaimmaksi, että menette kotiin. Mikä vaara? Ei ole mitään vaaraa. Hänhän on Englannissa! Minä sain sähkösanoman Southamptonista, joka ilmoittaa hänen saapuneen sinne.
Mikä iva näissä sanoissa! Holmes lausui ne tavattoman tyytyväisesti.
Ja hän lisäsi:
— Älkää siis hukatko aikaa, rakas ystävä, minä tulen teitä tapaamaan.
Hän laski kuulotorven kädestään.