Hulluina raivosta syöksyivät miehet hänen kimppuunsa, heidän vihansa oli päässyt valloilleen, he halusivat kostaa toveriensa puolesta ja monet kärsimänsä häpeät, ja he iskivät ja löivät. Kova isku osui hänen ohimoonsa. Hän kaatui maahan.
— Jos te tapatte hänet, karjui Ganimard raivoissaan, — niin joudutte tekemisiin minun kanssani.
Hän kumartui hoitamaan Lupinia. Mutta huomattuaan hänen vapaasti hengittävän hän käski toisia kantamaan häntä jaloista ja pääpuolesta, itse tuki hän vartalon kohdalta.
— Astukaa tasaisesti! Ei saa tärisyttää. Senkin roistot, olitte vähällä tappaa hänet. No, Lupin, miten voitte?
Lupin avasi silmänsä. Hän mutisi:
— En aivan hyvin, Ganimard, te olette antanut murskata minut.
— Oma syynnehän se oli, miksi olette niin itsepäinen! vastasi
Ganimard onnettomana. — Ettehän tunne kipua?
He saapuivat portaille. Lupin vaikeroi:
— Ganimard, hissiin, muuten he katkovat luuni.
— Hyvä ajatus, mainio ajatus, myönsi Ganimard. — Sitä paitsi ovat portaat niin kaidat, olisi vaikeata…