— Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.
— Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.
— Hyvä Jumala, sanoi Lupin, — kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa, odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.
Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee kiitoksia:
— Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun… Mutta, se oli niin sallittu.
Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:
— Hyvä on! Miljoona on tuossa… Me emme kuluta aikaa hukkaan.
Sallittehan?
— Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, — neiti
Gerbois ei ole vielä täällä.
— Entä sitten?
— Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?