— Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois. Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut tekemään tekoja, jotka ovat hiukan… erikoisia, niin epäillään minun sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen! Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.
— Niinkö luulette?
Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.
— Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan Ganimardia… Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha veikko!
— Onko se mahdollista! huudahti professori. — Minä vannon kuitenkin…
— Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume… ja Dienzy! Kaikki minun hyvät ystäväni.
Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara uhkaisi häntä.
Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.
Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille kokoamansa viisikymmentä seteliä:
— Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme näin paljon teille velkaa.