Suzanne oli suloinen olento, herkkä ja onnellinen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan niin iloisesti, kuin tämä olisi tarjonnut hänelle kuninkaallisen lahjan.
Samana iltana sijoitettuaan sen huoneeseensa, hän Hortensen, palvelijattaren, avulla puhdisti laatikot ja järjesti huolellisesti niihin paperinsa, kirjepaperinsa, kirjeensä, postikorttikokoelmansa ja muutamat muistot serkustaan, Philippestä, joita hän salassa säilytti.
Seuraavana päivänä puoli kahdeksan herra Gerbois meni lyseoon. Kello kymmenen Suzanne tapansa mukaan odotti häntä ulko-ovella, ja herra Gerbois iloitsi suuresti nähdessään katukäytävällä rauta-aidan vieressä hänen siron vartalonsa ja herttaisen hymynsä.
He palasivat yhdessä kotiin.
— Mitä pidät kirjoituspöydästäsi?
— Se on aivan verraton! Hortense ja minä olemme kiillottaneet messinkikoristeet. Niiden luulisi olevan kultaa.
— Sinä olet siis tyytyväinen?
— Olenko tyytyväinen! Minä en voi kuvitella, miten enää tästälähin tulisin ilman sitä toimeen.
He kulkivat talon edessä olevan puutarhan halki. Herra Gerbois ehdotti:
— Menemmekö katsomaan sitä ennen aamiaista?