— Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!
— Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.
— Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti
herra Dudouis, — ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä.
Kirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu.
Kultaakin on jäänyt pöydälle.
— Niin on, huudahti Ganimard, — mutta kuuluisa timantti?
— Mikä timantti?
— Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan kuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A… antoi Léonide L—lle, ja Léonide L—n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka intohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä. Sellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.
— Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, — että jollei sinistä timanttia löydy, niin kaikki selviää… Mutta mistä sitä etsimme?
— Herra paronin sormesta, vastasi Charles. — Sininen timantti oli aina hänen vasemmassa kädessään.
— Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista, — ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin tavallinen kultasormus.
— Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.