Tuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen timantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on taivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä… ja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli ollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin seiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli kulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että peilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi saatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia aukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia portaita…
Sininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli täynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.
Suurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne, jotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan, että heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön ja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori, maanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi tarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta frangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta arvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs näyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.
Muutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan tuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi huutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas Herschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka timantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.
— Kaksisataakuusikymmentätuhatta… kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta… seitsemänkymmentäviisi… kahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan tiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. — Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle… Eikö kukaan tarjoa enempää?
— Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.
Äänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi hymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä, nojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki läsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti tulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi raharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen miljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:
— Kolmesataaviisituhatta.
Syntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen hänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen tarjouksen.
Mutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen paperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän piteli avatun kirjekuoren palasia.