Viinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:
— Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?
— Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.
— Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?
— Terveydellisistä syistä.
— Ettekö koskaan hairahdu?
— Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani… jotta en erottuisi muista.
Söimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa, jonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan aamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa tapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä, iloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana jokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä ennen.
Sinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli harvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa, joka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä, vailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä minä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.
— Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin aarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön, että elän tuhlaamalla.