— Ehkä liiaksikin.
— Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata, minä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä teen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni on todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa, eikö niin, tullakseni tänään tai huomenna… puhujaksi, tehtaan johtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että se ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène Lupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää, jota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty, kiihkeämpi… Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan elämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet tuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen viimeisensä.
Puhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli kiihkeä, ja hän jatkoi.
— Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa! Hengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan, ulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä, hievahtamattakaan! Muuten on hukassa… Yksi ainoa tunne vetää tälle vertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia. Mutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko elämän!
— Miten runollista! huudahdin. — Ja te aiotte saada minut uskomaan, ettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!
Hän hymyili.
— Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. — Toinenkin aihe on todella olemassa.
Hän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:
— Olettehan lukenut Temps -lehteä tänään?
— Olen kyllä.