— Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin
Kanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.
— Hitto vieköön! Kuinka niin?
— Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet hänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla ja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat kuuden kesken.
Vaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut rohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään ennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen, enkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan virallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun yhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:
— Temps julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun, jonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun ystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de Crozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen näiden rikosten toimeenpanijana.
Minä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että varastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän miehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja hänen katseensa oli vilpitön.
Minä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman kaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet…
— Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan:
— Ei, ei, Ganimardilla on hieno vainu, hän on toisinaan nerokaskin.
— Nerokaskin!