— Hänkö, joka istahtaa taaksemme?
— Niin, persoonallisista syistä olisi se minulle edullisempaa.
Ulkona selitän teille kaikki.
— Mutta kuka hän on?
— Sherlock Holmes.
Hän hillitsi itsensä, ikään kuin peläten omaa levottomuuttaan, laski lautasliinansa pöydälle, joi lasillisen vettä, ja sanoi minulle hymyillen aivan entisellä tavallaan:
— Eikö se ole hullua? En minä juuri helposti pelästy, mutta tämä odottamaton näky…
— Mutta mitä te pelkäätte, eihän kukaan voi tuntea teitä monien valepukujenne läpi? Minäkin, joka kerta kun teidät tapaan, luulen seisovani uuden henkilön edessä.
— Hän tuntee minut, sanoi Arsène Lupin. — Hän on nähnyt minut vain yhden ainoan kerran, mutta minä näin, että kuvani painui hänen mieleensä koko elinajaksi, ei minun alituisesti muutteleva muotoni, vaan koko olentoni sellaisena kuin olen. Ja sitä paitsi… ja sitä paitsi… minä en tätä odottanut. Mikä kummallinen yhteensattuma tässä pienessä ravintolassa.
— No niin, sanoin minä, — lähdemmekö pois?
— Emme, emme.