Ei ollut suinkaan helppoa ottaa tällä hetkellä asioita leikin kannalta. Yhtä kaikki oli luultavaa, että englantilainen piti sitä viisaimpana, sillä hän nousi puoliksi ja esitteli aivan kylmästi:
— Herra Watson, ystäväni ja työtoverini. Herra Arsène Lupin.
Watsonin hämmästys herätti riemua. Selällään olevat silmät ja ammollaan oleva suu olivat keskellä hänen ällistynyttä naamaansa, jonka iho loisti ja oli kireällä kuin omenan kuori, ja jonka ympärillä hänen pysty tukkansa ja lyhyt partansa törröttivät kuin paksu ja rehevä ruoho.
— Watson, te ette kylliksi salaa hämmästystänne maailman luonnollisimpien tapausten edessä, lausui Sherlock Holmes hiukan pilkallisesti.
Watson sopersi:
— Miksi ette vangitse häntä?
— Te ette ole huomannut, Watson, että tämä herra seisoo oven ja minun välissä, ja kahden askeleen päässä ovesta. Minä ennättäisin tuskin liikuttaa pikkusormeanikaan, kun hän olisi jo ovesta ulkona.
— Ei sen tarvitse olla esteenä, sanoi Lupin.
Hän kiersi pöydän ja istuutui siten, että englantilainen oli hänen ja oven välissä. Siten hän tuli riippuvaiseksi toisesta.
Watson katsoi Holmesiin ikään kuin kysyen, oliko hänellä oikeutta ihailla tätä uhkarohkeata tekoa. Englantilaisen kasvot eivät ilmaisseet mitään. Mutta hetkisen kuluttua hän huusi: