— Viinuri!
Viinuri riensi hänen luokseen. Holmes sanoi:
— Olutta, whiskya ja soodaa.
Rauha oli solmittu… siksi kunnes toisin päätettäisiin. Vähän sen jälkeen, me neljä istuimme saman pöydän ääressä ja keskustelimme rauhallisesti.
* * * * *
Sherlock Holmes oli mies, jollaista ei tapaa joka päivä. Hän on noin viisikymmenvuotias ja muistutti kunnon porvaria, joka oli viettänyt koko ikänsä kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoja tarkastamassa. Häntä ei mikään erottanut kunnianarvoisesta Lontoon asukkaasta, ei hänen punertava poskipartansa, ei sileäksi ajeltu leukansa, ei hiukan kömpelö ulkomuotonsa — ei mikään muu kuin hänen pelottavan terävät, vilkkaat ja läpitunkevat silmänsä.
Sitä paitsi hän oli Sherlock Holmes, se tahtoo sanoa ihmeellinen yhdistelmä aavistuskykyä, terävänäköisyyttä ja nerokkuutta. Luulisi luonnon huvikseen ottaneen molemmat erikoiset salapoliisityypit, Edgar Poën Dupinin ja Gaboriuan Lecoqin, muodostaakseen niistä omalla tavallaan uuden entisiä paremman ja ihmeellisemmän. Kuullessaan hänen urotöistään, joiden kautta hän oli tullut kuuluisaksi yli koko maailman, kysyi todellakin itseltään, eikö tuo Sherlock Holmes ollutkin vain satuolento, mielikuvituksen synnyttämä henkilö, joka oli syntynyt Conan Doylen tapaisen, suuren kirjailijan aivoissa.
Heti kun Arsène Lupin kysyi häneltä, kuinka kauan hän tulisi viipymään, johti Sherlock Holmes keskustelun oikeaan suuntaan.
— Minun viipymiseni riippuu teistä, herra Lupin.
— Oho! huudahti toinen nauraen, — jos se riippuu minusta, niin pyytäisin teitä jo tänä iltana lähtemään laivalla pois.