— Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi nähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa toivottuun tulokseen.
Sherlock Holmes hymyili:
— Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:
— On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni, sillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta puuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan tutkimukseni.
— Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella painolla.
— Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä, on minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut lehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena seurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia persoonallisia ajatuksia.
— Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja johtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.
— Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota hän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, — onko epähienoa kysyä teiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?
Oli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä yhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti ja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma selviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä piili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat taiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.
Sherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin: