Viisaus ja kohtalo - Maurice Maeterlinck

32.

"Järkemme on", sanoo Fénelon, "vain selvissä mielikuvissamme". Mutta viisautemme, voisimme lisätä, s.o. se, mikä on parasta sielussamme ja luonteessamme, on varsinkin juuri sellaisissa mielikuvissa, jotka eivät vielä ole täysin selviä. Ellei antaisi muiden kuin selväin mielikuvain ohjata itseään elämässä, muuttuisi pian ihmiseksi, joka ansaitsisi hyvin vähän rakkautta ja hyvin vähän kunnioitusta. Itse asiassa ei mikään ole vähemmän selvää kuin ne syyt, joiden perustalla saamme vakaumuksen, että tulee olla hyvä, oikeamielinen, hyväsydäminen ja kaikessa vaalia jaloimpia tunteita ja ajatuksia, mihin voimme päästä. Onnellista kyllä, mitä enemmän meillä on selviä mielikuvia, sitä enemmän opimme kunnioittamaan niitä, jotka eivät vielä ole selviä. On koetettava saada mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman selviä mielteitä, jotta sielussa heräisi vielä enemmän mielteitä, jotka ovat hämäriä. Selvät mielikuvat näyttävät toisinaan johtavan ulkonaista toimintaamme, mutta on kieltämätöntä, että hämärät ovat sisäisen elämämme johdossa, ja se elämä, jonka näemme, tulee aina lopuksi tottelemaan sitä, jota emme näe.

Selvien mielikuviemme luvusta, laadusta ja voimasta riippuu hämärien mielikuviemme luku, laatu ja voima, ja on hyvin todennäköistä, että useimmat lopullisista totuuksistamme, joita niin kiihkeästi etsimme, odottavat kärsivällisesti hetkeään hämärien mielikuvien joukossa. On tärkeää lyhentää niiden odotusta. Kaunis selvä mielikuva, jonka herätämme itsessämme, ei ole milloinkaan vuorostaan herättämättä kaunista hämärää mielikuvaa, ja kun hämärä mielikuva vanhetessaan on tullut selväksi — sillä eikö täydellinen selvyys ole tavallisesti mielikuvain väsymyksen merkki — herättää sekin unesta toisen hämärän mielikuvan, kauniimman ja ylevämmän, kuin se itse oli varjossaan, ja näin hapuillen rohkeuttaan menettämättä pitkin uinuvia rivejä ehkä joku näistä mielikuvista aivan sattumalta laskee pienen, vielä miltei näkymättömän kätensä jonkun suuren totuuden olkapäälle.

33.

Selvät ja hämärät mielikuvat, sydän, äly, tahto, järki, sielu — ne ovat kaikki pohjaltaan sanoja, jotka merkitsevät miltei samaa, nimittäin jonkun olennon henkistä rikkautta: Sielu ei epäilemättä ole muuta kuin älymme kaunein toive, ja Jumala on ehkä vuorostaan vain sielumme kaunein toive. Niin paljon pimeyttä vallitsee kaikessa tässä, että korkeintaan voi koettaa jakaa pimeyttä suurien vielä mustempien viivain avulla kuin ne pinnat, joita ne halkovat. Tuntea itsensä on ehkä ainoa hyväksyttävä ihanne, joka jää meille, mutta tämä tieto, joka aluksi näyttää riippuvan vain järjestämme, missä määrin riippuu se siitä? Eikö sen ihmisen, joka on täsmällisimmin ottanut selvän asemastaan maailmankaikkeudessa, pitäisi olla paras, oikeamielisin, vilpittömin, sanalla sanoen siveellisin? Mutta kuka saattaa rehellisesti uskoa, että hän on sen ottanut selville; ja eikö positiivisin moraali ulota kaikkia juuriaan jonkinlaiseen salaperäiseen itsetiedottomuuteen? Älymme kaunein toive vilahtaa vain halki älymme; ja väärin arvelemme silloin, että sato on korjattu tieltä, koska sitä tiellä ajetaan. Kirkkain järki poikkeaa joka askeleella alueeltaan tutkiessaan sitä.

Älyn avulla alamme kuitenkin kaunistaa tätä halua, muu ei kokonaan johdu meistä; mutta tuo muu ei lähde liikkeelle, ellei äly ole antanut sille virikettä. Järjen, joka on älymme vanhin tytär, täytyy istuutua siveellisen elämämme kynnykselle, sitten kun se on avannut ne maanalaiset ovet, joiden takana uinuvat vankeina olemuksemme elävät ja vaistomaiset voimat. Se odottaa lamppu kädessään, ja sen pelkkä läsnäolo tekee tämän kynnyksen ylitsepääsemättömäksi kaikelle, mikä ei sovi valon luontoon. Kauemmaksi, niille seuduille, jonne sen säteet eivät tunge, jatkuu hämärä elämä. Se ei ole ollenkaan huolissaan tästä, se päinvastoin siitä nauttii. Se tietää, että sen Jumalan silmissä, jota se kaipaa, kaikki, mikä ei ole kulkenut se valoisan holvikon läpi, unelma, ajatus, vieläpä toimintakaan ei voi lisätä mitään, ei ottaa pois mitään siitä ihanteellisesta olennosta, jonka se luo. Sen liekin velvollisuus on olla niin kirkas, niin laaja kuin mahdollista, eikä se saa jättää paikkaansa. Se ei epäile niin kauan kuin on olemassa vain alempien vaistojen ja pimeyden kilvoittelua. Mutta sattuu myös, että kahlehdituista voimista jotkut sitä itseä mahtavammat heräävät ja lähenevät sisäänkäytävää. Ne levittävät aineettomampaa, hajanaisempaa ja käsittämättömämpää valoa kuin se kirkas ja tasainen valo, jota se pitää kädessään. Rakkauden, selittämättömän hyvän ja muut vielä salaperäisemmät ja äärettömämmät voimat pyrkivät päästä esille. Mitä on tehtävä? Jos se on istuutunut kynnykselle, kun se ei vielä ole saanut oikeutta istuutua sinne, koska sillä ei vielä ole ollut rohkeutta oppia, ettei se ole yksin maailmassa, niin se hämmentyy, pelkää ja sulkee ovet. Ja jos se joskus jälleen päättää avata ne, tapaa se vain pivon hienoa tuhkaa mustilla porraskivillä. Mutta jos sen voima ei vavahtele, koska kaikki, mitä se ei ole voinut oppia, on sille ainakin opettanut, ettei mikään valo voi olla vaarallinen, että järjen elämässä voi uskaltaa itse järjen suurempaan valoon, tapahtuvat kuvaamattomat vaihdot siellä kynnyksellä lampusta lamppuun. Tuntemattoman öljyn pisaroita sekautuu inhimillisen viisauden öljyyn, ja kun valkoiset vieraat ovat menneet, on sen lampun liekki, nyt ainaiseksi uudestaan muodostuneena, kohoava korkeammalle, valtavampana ja puhtaampana laajentuneen esikartanon pylväiden välissä.

Jättäkäämme tässä eristetty viisaus palataksemme siihen, joka kulkee kohti kuolemaa ihmiskohtaloiden suuressa laumassa. Onko sallittua sanoa, ettei viisaan kohtalo milloinkaan sekaannu pahan tai hullun sielun kohtaloon? Päinvastoin, kaikkien olentojen kohtalot ristivät lakkaamatta toisiaan, ja kultalangat kiertyvät useimpien kohtalonkankaan hamppurihmain ympärille. On onnettomuuksia, jotka ovat hitaampia ja vähemmän kauhistavia kuin Oidipuksen ja Helsingörin prinssin ja jotka eivät paina alas silmiään oikeuden, rakkauden tai totuuden katseiden edessä. Ne, jotka puhuvat viisauden eduista, eivät ole koskaan viisaampia kuin rehellisesti ilman katkeruutta samoin kuin ilman ylpeyttä tunnustaessaan, että viisaus ei suo uskotuilleen miltei mitään, mitä tietämättömät tai pahat eivät voi halveksia. Sattuu monta kertaa, että viisaan lähestyminen ei muuta paljoa siinä, mitä ihmiset huomaavat, olkoon että hän tulee liian myöhään tai menee liian pian minkään todellisen kosketuksen syntymättä tai että hänen on ollut taisteltava voimia vastaan, joita liian monet olennot ovat kasanneet jo kauan aikaa. Hän ei tee mitään ulkonaisia ihmeitä, hän ei pelasta milloinkaan muuta kuin sen, mikä voidaan myöskin pelastaa elämän tavallisten lakien mukaan, ja voi myöskin sattua, että hän itse tempautuu mukaan, suureen, leppymättömään pyörteeseen. Mutta perikatoonkin joutuessaan hän voi sanoa itselleen, että hän tuhoutuu olematta viikko- ehkäpä vuosikausiakin ennenkuin onnettomuus tapahtuu, kuten niin usein sattuu, sielunsa raunion voimaton ja epätoivoinen todistaja.

Ja edelleen ymmärrämme, että pelastaa joku sen elämän mukaan, joka käsittää molemmat elämät, ei välttämättä merkitse sitä, että tempaa hänet pois kuolemasta ja ulkonaisista onnettomuuksista; mutta hänet tekee varmasti onnellisemmaksi tekemällä hänet paremmaksi. Pelastaa siveellisesti on kaikki kaikessa, ja tämä näyttää, kuten kaikki, mikä tapahtuu olemuksen huipuilla, hyvin mitättömältä asialta. Eikö katuvainen ryöväri tullut pelastetuksi, ei vain kristillisessä mielessä, vaan myöskin tämän sanan vielä täydellisemmässä mielessä? Ja kuitenkin hänen täytyi kuolla, mutta hän kuoli ikuisesti onnellisena, koska häntä oli rakastettu viime hetkenä, ja koska äärettömän viisas olento oli ymmärtänyt hänelle osoittaa, ettei hänen sielunsa ollut hyödytön, että sekin oli ollut hyvä eikä ollut huomaamatta vaeltanut maan päällä…

35.