Sitä mukaa kuin laskeutuu elämän portaita alemma, tunkeutuu samalla yhä useampien surujen ja heikkouksien salaisuuteen. Silloin näkee ympärillään monien sielujen elelevän toimettomina, koska ne luulevat itsensä hyödyttömiksi, koska ne kuvittelevat, ettei kukaan milloinkaan ole heihin katsahtanut, ettei heissä olisi mitään rakkautta herättävää. Mutta eikö viisaalle lopulta tule se hetki, jolloin hän näkee, kannattaa ja rakastaa jokaista olemassaolevaa sielua, vain siksi, että sillä on olemassaolemisen salaperäinen lahja? Eikö viimein lyö se hetki, jolloin hän näkee hyveet kaikkien heikkouksien, kaikkien paheiden ja kaikkien valheiden pohjalla? Kirkas ja siunattu hetki, jolloin pahuus on vain hyvyyttä, joka on kadottanut ohjaajansa, jolloin petollisuus ei ole kuin vilpittömyyttä, joka ei löydä enää onnen tietä, jolloin viha on vain rakkautta, joka tuskalla avaa hautakammionsa ovea. Silloin kertomus katuvaisesta ryöväristä aavistamatta muuttuu kaikkien niiden tarinaksi, jotka ympäröivät oikeamielistä miestä; ja vähäpätöisimmässä näistä olennoista, jonka tällä tavoin on pelastanut katse, sana, hiljaisuus, on todellinen onni, jota kohtalo ei voi saavuttaa, ennen yön tuloa, unohtava, kuten Sokrateen sielussa, että kuolemanjuoma on juotu ennen auringonlaskua.

36.

Muuten sisäinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä ajatellaan. On niin monenlaista sisäistä elämää kuin on ulkonaista. Pienemmät tunkeutuvat näille rauhallisille aloille yhtä hyvin kuin suuret, eikä sinne aina kuljeta järjen porttien kautta. Sattuu hyvin usein, että se, joka tietää kaikki, turhaan kolkuttaa näille porteille, ja että se, joka ei tiedä mitään, vastaa hänelle sisältä. Vakavin, kaunein ja kestävin elämä on varmasti se, jonka itsetietoisuus hitaasti rakentaa itsessään sielumme läpikuultavimpien osien avulla. Se on viisas, joka oppii pitämään voimassa tätä elämää kaikella sillä, mitä sattuma hänelle joka päivä tuo. Se on viisas, jossa pettymys tai petos vain yhä enemmän puhdistavat viisautta. Se on viisas, jossa paha itse pakotetaan tuomaan poltoksia rakkauden rovioon. Se on viisas, joka on ottanut tavaksi nähdä kärsimyksessään vain sen kirkastuksen, joka siitä leviää hänen sieluunsa, eikä koskaan katso varjoa, jonka se levittää niihin, jotka sen ovat synnyttäneet. Vielä viisaampi on se, jossa ilot ja surut eivät vain lisää itsetietoisuutta, vaan saavat hänet myös näkemään, että on jotakin itsetietoisuuttakin korkeampaa. Tällöin päästään sisäisen elämän huipuille, joilta vihdoin voi hallita niitä liekkejä, jotka sitä valaisevat. Mutta tämä on harvojen osa, ja onnellisena voi elää vähemmänkin hehkuvissa laaksoissa, joissa näiden liekkien mustaamat juuret kiemurtelevat. On hämärämpiä olentoja, jotka tuntevat suojapaikkansa. On vaistomaisia sisäisiä elämiä. On aloitekyvyttömiä ja älyttömiä sieluja, jotka eivät milloinkaan löydä polkua, joka johtaa heihin itseensä, jotka eivät koskaan joudu näkemään, mitä heillä on tässä kätketyssä kolkassa, ja jotka siitä huolimatta toimivat siinä samalla tavoin kuin ne, joiden äly on punninnut kaikki sen aarteet. On olentoja jotka, tietämättä mikä on korkeimman itsetietoisuuden, ainoa kiintotähti, eivät tahdo muuta kuin hyvää, kuitenkaan tietämättä, miksi sitä tahtovat. Mutta jokainen sisäinen elämä alkaa vähemmän sinä hetkenä, jona äly kehittyy, kuin sinä, jolloin sielu muuttuu hyväksi. On aika kummallista, ettei voi hankkia itselleen sisäistä elämää pahassa. Ei millään oliolla, jolla ei ole jonkinlaista sielunaateluutta, ole sisäistä elämää. Tuntekoon hän miten hyvästi tahansa itsensä, ehkäpä hän saa tietää minkätähden hän ei ole hyvä, mutta hän ei milloinkaan saa sitä voimaa, ei sitä suojapaikkaa, ei sitä näkymättömän tyydytyksen aarretta, joka on jokaisella, ken uskaltaa pelotta mennä sydämeensä. Sisäinen elämä on vain jonkinlaista sielun onnea, ja sielu on onnellinen vain voidessaan rakastaa jotakin puhdasta itsessään. Sattuu kyllä, että se erehtyy valinnassaan, mutta erehtyessäänkin se on onnellisempi kuin sielu, jolla ei ole ollut tilaisuutta valita.

37.

Siksi merkitsee jo jonkun olennon pelastamista, kun tekee niin, että hän rakastaa pahaa vähemmän kuin hän rakasti sitä, sillä siten auttaa häntä sielussaan rakentamaan sitä suojusta, jota vastaan kohtalon aseet murtuvat. Tämä suojus on itsetunnon tai rakkauden muistomerkki, kummanko, merkitsee vähän, sillä rakkaus on itsetietoisuutta, joka vielä etsii itseään hämärästi, sillaikaa kun todellinen itsetietoisuus on rakkautta, joka lopullisesti löytää itsensä kirkkaudesta. Mutta tämän suojapaikan sisimmässä sytyttää sielu ilonsa salaisimman liekin. Sielun ilo, joka hälventää sen synkkyyden, jonka pahat kohtalot ovat jättäneet jälkeensä, kuten aineellinen tuli hävittää maailmassa vallitsevain tautien vaikutukset, sielun ilo ei ole toisten ilojen kaltaista. Se ei johdu ulkonaisesta onnesta eikä itserakkauden tyydyttämisestä, sillä itserakkauden alla, joka vähenee sitä mukaa kuin sielu tulee paremmaksi, piilee puhtaan rakkauden ilo, joka kasvaa sitä mukaa kuin sielu jalostuu. Ei, tällä ilolla ei ole juurtansa ylpeydessä, eikä sielu tunne itseään onnelliseksi siksi, että se voi hymyillä omalle kauneudelleen. Sielulla, joka on päässyt jonkinlaiseen itsetietoisuuteen, on oikeus tietää olevansa kaunis; mutta kaikki, mitä se liian omaehtoisesti lisää kauneutensa itsetietoisuuteen, sen se ehkä vähentää rakkautensa itsetiedottomuudesta. Ilmenevän itsetietoisuuden ensi velvollisuus on opettaa meitä kunnioittamaan itsetiedottomuutta, joka ei vielä tahdo paljastua. Mutta se ilo, josta puhun, ei ota rakkaudelta, mitä se lisää tietoisuuteen. Päinvastoin juuri siinä — eikä missään muualla — pitää rakkaus tietoisuutta vireillä, samalla kun rakkaus kasvaa tietoisuuden avulla, henki, joka on kohoamassa, tuntee onnea, jota ei koskaan tunne ruumis, joka on onnellinen; mutta sielu, joka jalostuu, tuntee iloja, joita ei kohoava henki aina tunne. On totta, että kohoava henki ja jalostuva sielu yleensä toimivat yhdessä sisäisen rakennuksen lujittamiseksi. Mutta sattuu myös usein, että ne toimivat erikseen ja ettei mikään yhdistä niitä molempia muureja, joita ne rakentavat. Jos on niin asianlaita, ja jos olento, jota eniten rakastan maailmassa, tulisi minulta kysymään, mikä on valittava ja mikä turvapaikka on syvin, hyökkäyksiltä parhaiten turvassa ja suloisin, niin neuvoisin häntä kohtaloineen pyrkimään sen sielun turviin, joka on jalostumassa.

38.

Eikö viisas joudu milloinkaan kärsimään? Eikö mikään ukkospilvi koskaan synkennä hänen asuntonsa yllä kaareutuvaa taivasta? Eikö kukaan asettele hänelle ansoja? Eikö hänen vaimonsa, eivätkö hänen ystävänsä häntä milloinkaan petä? Eikö se, mitä hän luuli yleväksi, koskaan muutu alhaiseksi? Eikö hänen isänsä ja äitinsä, eivätkö hänen poikansa ja veljensä kuole niinkuin muutkin? Suojelevatko enkelit kaikkia teitä, joita myöten tuska meihin tunkeutuu? Ja eikö Jeesus itkenyt Latsaruksen haudalla? Ja eikö Marcus Aurelius kärsinyt poikansa Commoduksen, jossa jo villipeto näyttäytyi, ja vaimonsa Faustinan seurassa, jota hän rakasti ja joka ei rakastanut vähääkään miestään? Ja eikö Aemilius Paulus, joka oli yhtä viisas kuin Timoleon, ole huokaillut kohtalon kourissa, kun hänen vanhin poikansa kuoli viisi päivää ennen hänen voittokulkuansa Roomaan ja toinen kolme päivää sen jälkeen? Tämänkö avun antaa viisaus onnelle? Onko meidän pyyhittävä pois kaikki, mitä olemme sanoneet, ja onko meidän laskettava viisaus niiden harhaluulojen joukkoon, joilla ihmissielu koettaa järjen silmissä puolustaa niitä haluja, jotka kokemus miltei aina selittää järjettömiksi?

39.

Toden totta, viisaskin kärsii. Hän kärsii, ja kärsimys on yksi hänen viisautensa perusaineksia. Hän kärsii ehkä enemmän kuin muut ihmiset, koska hän on eheämpi ihminen. Hän kärsii enemmän, sillä mitä yksinäisempi on, sitä enemmän kärsii, ja mitä viisaampi ihminen on, sitä enemmän hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kärsii lihassaan, sydämessään ja hengessään, sillä on lihan, sydämen ja hengen osia, joita ei mikään tämän maailman viisaus voi kohtalosta vapauttaa. Sentähden ei olekaan kärsimystä vältettävä, vaan alakuloisuutta ja niitä kahleita, jotka se tuo mukanaan sille, joka ottaa sen vastaan herrana eikä tärkeämmän tienmutkan takana olevan henkilön lähettiläänä. Luonnollisesti viisas, kuten hänen naapurinsakin, kavahtaa unesta siitä kolinasta, jonka epämieluinen sanantuoja synnyttää hänen talossaan. Hänen on mentävä alas puhumaan sanantuojan kanssa. Mutta puhuessaan katsahtaa hän monta kertaa aamuaikaisen onnettomuutensa olan yli nähdäkseen taivaanrannan häivässä suuren ajatuksen, jonka enteenä onnettomuus ehkä on. Kun onnen helmassa ollessaan tätä ajattelee, näyttää itse asiassa se paha, jolla kohtalo voi meitä yllättää, perin pieneltä. Myönnän, että onnettomuuden tapahduttua suhteet ovat vaihtuneet, mutta paikkansa pitää kuitenkin, että jos se tahtoo meissä sammuttaa rohkeuden ainaisesti palavan liekin, niin sen täytyy onnistua lopullisesti sydämemme sisimmässä halventamaan kaikki, mitä rakastamme, mitä ihailemme, mitä jumaloimme. Ja mikä vieras valta pääseekään halventamaan tunnetta ja ajatusta, jollemme itse sitä raasta alas? Onko ruumiillisten kärsimysten lisäksi mitään tuskaa, joka voi saavuttaa meidät muuta tietä kuin ajatuksiemme kautta? Ja kuka ojentaakaan ajatuksillemme ne aseet, joilla ne karkaavat kimppuumme tai puolustavat meitä? Ihminen kärsii vähän itse kärsimyksestä, mutta hän kärsii suunnattomasti siitä tavasta, jolla hän ottaa sen vastaan. "Hän oli itse syynä onnettomuuteensa", sanoo Anatole France eräästä sellaisesta henkilöstä, joka ei milloinkaan katso yli tylyn sanantuojan olkapään, "hän on itse syynä onnettomuuteensa, sillä kaikki todellinen kurjuus on sisäistä ja itsemme tuottamaa. Me arvelemme väärin, että se tulee ulkoa. Me luomme sen itsessämme omasta olemuksestamme."

40.