Jonkun tapahtuman aktiivinen voima on siinä tavassa, jolla tapausta katsellaan. Kokoa yhteen kymmenen ihmistä, jotka Aemilius Pauluksen lailla ovat kadottaneet kaksi poikaansa elämänsä suloisimpana hetkenä, silloin näet kymmenen tuskaa, jotka eivät ollenkaan muistuta toisiaan. Onnettomuus tulee meihin, mutta se tekee vain mitä sen tehtäväksi määrää. Se kylvää, se turmelee, se korjaa sen määräyksen mukaan, jonka on huomannut kynnykseemme kaiverretuksi. Jos kaikin puolin keskinkertaisen naapurini kaksi poikaa kuolisivat juuri samalla hetkellä, jolloin heidän isänsä voi toteuttaa korkeimmat toiveensa, niin kaikki loppuisi pimeyteen, ei mikään tähti tuikahtaisi, ja onnettomuus, itse miltei ikävystyneenä, jättäisi vain vähän väritöntä tuhkaa jäljelle. Minun ei tarvitse nähdä sen jälkeen naapuriani. Tiedän etukäteen sen hiukkasen, minkä tuska on hänelle antanut, sillä tuska ei tee muuta kuin palauttaa takaisin sen, mitä sielumme on lainannut sille onnellisina päivinä.

41.

Mutta sama onnettomuus on kohdannut Aemilius Paulusta. Kauhistunut Rooma odottaa voittomarssin vielä kaikuessa. Mitä on tapahtuva? Uhmailevatko jumalat viisasta, ja millä tavalla on viisas vastaava jumalille? Mitä on sankari tehnyt tuskallensa, tai mitä on tuska tehnyt tälle sankarille? Sellaisina hetkinä näyttää ihmiskunta olevan tietoinen, että kohtalo koettelee vieläkin kerran käsivartensa voimaa ja että siinä on jotakin muuttunut, jos ei sen käsivarsi voi musertaa sitä, jota on lyönyt. Huomatkaa myös millä levottomuudella ihmiskunta sellaisissa tilanteissa päälliköittensä katseista etsii näkymättömän tunnussanaa.

Aemilius Paulus menee keskelle Rooman kansaa, jonka hän on kutsunut kokoon. Hän on vakava ja puhuu tähän tapaan: "En ole milloinkaan pelännyt sitä, mikä lähtee ihmisistä, mutta se, mitä olen pelännyt jumalallisista asioista, on onnen äärimmäinen epävakaisuus ja sen iskujen ehtymätön vaihtelevaisuus, varsinkin tässä sodassa, jossa se myötätuulen tavoin suosi kaikkia yrityksiäni. Itse asiassa odotin lakkaamatta sen kumoavan onneni ja nostattavan myrskyn. Niin, yhtenä ainoana päivänä kuljin Joonian meren yli Brundisiumista Corcyraan, ja Corcyrasta tulin Delphoihin, jossa uhrasin Apollolle. Viisi päivää tämän jälkeen me, sotajoukkoni ja minä, saavuimme Makedoniaan, ja minä puhdistin joukkoni tavanmukaisilla menoilla. Heti aloitin sotatoimet, ja neljäntoista päivän päästä lopetin tämän sodan mitä loistavimmalla voitolla. — Tämä nopea voittokulku sai minut hyvin ymmärrettävästi epäilemään onnea. Aivan levollisena vihollisten suhteen ja heitä pelkäämättä aloin vavistuksella ajatella jumalattaren epävakaisuutta meritse tapahtuvalla kotimatkalla, kun minun oli kuljetettava takaisin niin onnellisen voittoisa sotajoukko, niin suunnaton saalis ja vangitut kuninkaat. Ilman mitään onnettomuutta saavuttuani luoksenne, nähdessäni kaupungin riemuitsevan, juhlivan ja uhraavan epäilin yhä edelleen kohtaloa, sillä tiesin, ettei mikään sen suosionosoituksista ole katkeruutta vailla ja että kateus aina seuraa suuria menestyksiä. Sieluni, joka oli täynnä tuskallista levottomuutta ja vavistuksella odotti, mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan Roomalle, vapautui pelostaan vasta sinä hetkenä, kun näin perheeni tuhoutuvan tässä kauhistavassa haaksirikossa, jolloin minun täytyi pyhitettyinä päivinä omin käsin käärinliinoihin kietoa peräkkäin kaksi toivorikasta poikaa, ainoat, jotka olin määrännyt perijöikseni. Olen nyt itse turvassa suurilta vaaroilta, ja olen varmasti vakuutettu, että teidän menestyksenne on kestävä lujana ja horjumattomana. Onnetar on kyllin kostanut menestykseni niillä onnettomuuksilla, jotka se on suunnannut minuun. Hän on sekä voittokulun pitäjässä että siinä kuljetetussa vangissa antanut sattuvan esimerkin ihmisonnen hauraudesta, se erona vain, että voitetulla Perseuksella on yhä edelleen lapsensa, mutta Aemilius Paulus, voittaja, on kadottanut omansa."

42.

Tällainen on roomalaisen tapa ottaa vastaan suurin tuska, joka voi kohdata ihmistä hetkellä, jolloin hän on kaikkein herkin tuskalle, s.o. suurimman onnensa hetkellä. Onko muita tapoja? On, sillä on yhtä monta tapaa ottaa se vastaan kuin jaloja tunteita ja ajatuksia tässä maailmassa, ja jokaisella näistä tunteista, jokaisella näistä ajatuksista on taikasauva, jolla se kynnyksellä muuttaa kärsimyksen vaatteita ja kasvoja. Job olisi sanonut: "Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" ja Marcus Aurelius ehkä: "Jos ei minun enää sallita rakastaa niitä, joita rakastin yli kaiken, niin tapahtuu tämä epäilemättä siksi, että minun on opittava rakastamaan niitä, joita en vielä ole rakastanut."

43.

Älkäämme luulko, että he näin lohduttavat itseään tyhjin sanoin, ja että kaikki nämä lausunnot huonosti kätkevät haavan, joka on sitä tuskaisempi, kun he koettavat sitä salata. Ensinnäkin on joka tapauksessa parempi lohduttaa itseään tyhjin sanoin kuin ettei ollenkaan lohduta itseään. Ja joskin täytyisi sitten myöntää, että kaikki on ollut kuvittelua, on samalla myöntäminen, että kuvittelu on ainoa, mikä sielulla on, ja minkä muun kuvittelun nimessä anastaisimmekaan oikeuden halveksia toista kuvittelua.

Kun ne suuret viisaat, joista juuri olen puhunut, illan tullen palaavat autioituneeseen taloonsa ja lieden äärestä etsivät paikkoja, joissa heidän lapsensa vähää ennen istuivat, tuntevat he varmasti osaksi sitä tuskaa, jonka kokonaisuudessa tuntevat ne, joissa tämä kärsimys ei herätä ainoatakaan jaloa ajatusta. On nimittäin väärin lukea kauniin ajatuksen, kauniin tunteen ansioksi voimaa, jota ei niillä ole. On ulkonaisia kyyneleitä, joita ne eivät pysty kuivaamaan, ja pyhitettyjä hetkiä, jolloin viisaus ei vielä lohduta, mutta, sanokaamme tämä viimeinen kerta, kärsimystä ei ole koetettava välttää, sillä sitä ei voi välttää. On vain valittava, mitä kärsimys meille tuottaa. Sanotaanko ehkä, että tämä valinta, jota silmä ei voi nähdä, tosiasiassa on perin vähäinen seikka, joka ei voi pyyhkiä pois sitä tuskaa, jonka syy lakkaamatta on silmiemme edessä? Kaikki siveelliset ilommehan, jotka ovat paljon syvällisempiä kuin kaikki ruumiilliset ja älylliset ilomme, muodostuvat tällaisista pikku seikoista. Jos me muutamme sanoiksi tunteen, joka on urotyön käyttövoimana, näyttää se tosiaankin mitättömältä. Pikkuseikka oli sekin käsitys, josta Cato nuorempi teki itselleen velvollisuuden, jos me vertaamme sitä koko valtakunnan suunnattomaan levottomuuteen ja siihen veriseen kuolemaan, jonka se tuotti, ja eikö hänen velvollisuudenkäsittämisensä kuitenkin ole suurempi kuin tämä levottomuus, ja eikö se kohoa yli sen kuolemankin, jonka se on aiheuttanut? Eikö vielä tänä päivänäkin Cato ole oikeassa? Ja mikä elämä, jota ihmisjärki juuri tämän käsityksen vuoksi ei voi vaakalaudallaan punnita, koska se näyttää järjelle niin vieraalta, mikä elämä onkaan ollut sisäisesti, ylevästi onnellisempaa kuin Caton?

Kaikki, mikä jalostaa olemustamme, kaikki, mitä kunnioitamme itsessämme, hyveellisyytemme vaikuttimet, ne tunnerajat, jotka jokainen ihminen asettaa paheilleen ja rikoksilleenkin, näyttävät itse asiassa pikkuseikoilta, kun järkemme vaatii tiliä niistä. Juuri näistä kuitenkin on jokaisen olennon elämän lait etsittävissä. Ja mikä ihminen voisikaan elää alistumatta useimpiin näistä aatteista, jotka eivät ole järjen alaisia? Viheliäisimmätkin tottelevat jotakin niistä, ja mitä useampia sellaisia ihminen tottelee, sitä vähemmän viheliäinen hän on. Se, joka on murhannut, sanoo sinulle: "Minä murhaan tosin, mutta en varasta." Se, joka on varastanut, varastaa, mutta ei petä; ja se, joka pettää, ei petä veljeänsä. Niin turvautuu siis jokainen viimeiseen siveelliseen kauneuteen, joka hänellä on jäljellä. Syvimmälle vajonneellakin ihmisellä on aina jokin pyhä paikka, jonkinlainen turvapaikka sielussaan, jossa hän tapaa vähän puhdasta vettä ja josta hän ammentaa elämän jatkamiseen tarpeellisen voiman. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan lohduttaa järki, ja sen on pysähdyttävä varkaan tai kavaltajan viimeisen turvapaikan kynnykselle, niinkuin se pysähtyy Antigonen uhrin, Jobin kärsivällisyyden ja Marcus Aureliuksen rakkauden edessä. Se pysähtyy, ei selvittele enää, hyväksyy tuskin, ja kuitenkin se tuntee, että jos se tekisi kapinan, se tekisi sen valoa vastaan, josta se on vain näkyvä varjo, sillä järki on näiden seikkojen joukossa kuin mies, joka seisoo auringonpaisteessa. Hän näkee oman varjonsa jalkojensa juuressa, hän saa sen etenemään ja peräytymään ja sen ääriviivat muuttumaan sen mukaan kumartuuko hän vai suoristuu, mutta tämä varjo on ainoa, joka on hänen määrättävissään, joka hänellä on, ja jota hän voi komentaa ympärilläolevassa, häikäisevässä valossa, järkemme liikkuu siis ylevämmässä valossa, ja se varjo, jonka se heittää, ei vaikuta mitään tähän liikkumattomaan loistoon. Miten kaukana Marcus Aurelius ja kavaltaja ovatkaan toinen toisestaan, ammentavat he kuitenkin samasta lähteestä sitä salaperäistä vettä, joka pitää yllä heidän sielunsa elämää, eikä tämä lähde ole heidän älynsä piirissä.