On varsin omituista, että siveellinen elämämme sijaitsee muualla kuin järjessämme, sillä se, joka eläisi vain tämän järjen mukaan, olisi kaikkein viheliäisin olento. Ei ole ainoatakaan hyvettä, ei ainoatakaan hyväätyötä, ei ainoatakaan jaloa ajatusta, jonka kaikki juuret eivät miltei poikkeuksetta tunkeudu ohi sen, minkä voi ymmärtää ja sanoin lausua. Ja eikö kuitenkin olisi ihmisen ylpeys löytää kaikki hyve, kaikki sisäinen elämä, kaikki ilo siinä ainoassa asiassa, jonka hän todella omistaa, ainoassa seikassa, johon hän voi luottaa, s.o. järjessään? Mutta miten hän toimineekin, pieninkin tapaus on hänelle pian osoittava, ettei hänen milloinkaan sitä ole otettava turvaksensa: siihen määrin on totta, että olemme jotakin muuta kuin pelkkiä järkiolentoja.
44.
Mutta jos järkemme ei kerran valitse, mitä kärsimys meille tuo, mikä sitten valitsee? Eletty elämämme, joka on muodostanut sielumme. Viisauden hedelmiä ei korjata heti seuraavana päivänä. Ellen ole elänyt kuin Aemilius Paulus, ei ainoakaan häntä lohduttavista ajatuksista lohduta minua, vaikka kaikki maailman viisaat kokoontuisivat sitä minulle lakkaamatta toistamaan. Enkelit, jotka tulevat kyyneleitämme kuivaamaan, saavat juuri sen muodon, ne kasvojen piirteet, joista olemme puhuneet, joita olemme ajatelleet ja varsinkin jotka olemme muovailleet ennen tuskan hetkeä. Kun Thomas Carlyle, joka oli viisas, mutta sairaalloinen viisas, nelikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen kadotti vaimonsa Jenny Welshin, olennon, jota hän syvimmin rakasti, niin hänen tuskansa sai uskomattoman tarkasti heidän eletyn rakkautensa muodon. Ja siksi hän pysyi ylevänä, laajasydämisenä, tuskan täyttämänä ja lohduttavana samalla kertaa moitteittensa, hellyytensä ja surunsa suuruudessa, kuten rukous tai mietiskely synkän meren rannalla. Se on jollakin tavoin synteettinen kuva menneistä päivistämme, joka ystävällisen tai pahansuovan uskollisena toistuu sielumme kärsimyksessä. Jos minulla elämästäni on vain ylevyyttä ja valoa kaipaavia muistoja, on osoittautuva, että kun se hetki tulee, ja se tulee aina, jolloin muistot vaihtuvat kyyneliksi, että nämä kyyneleet kaipaavat myöskin ylevyyttä ja valoa. Kyynelillämme ei ole väriä itsessään, jotta ne voisivat heijastella sielumme menneisyyttä, ja se, mitä ne heijastelevat, on rangaistuksemme tai palkintomme. On vain yksi asia, joka ei milloinkaan muutu kärsimykseksi, ja se on tekemämme hyvä. Kadottaessamme jonkin rakkaan olennon, saa niiden hetkien muisto, jolloin emme ole häntä kyllin rakastaneet, vuodattamaan ne kyyneleet, jotka eivät huojenna surua. Jos me olisimme aina hymyilleet olennolle jota ei enää ole, olisi kaikki kutistava tuskassa meille tuntematonta, ja me vuodattaisimme kyyneleitä, joissa olisi vielä muistettujen hyväilyjen ja hyveiden suloutta. Sillä muistot todellisesta rakkaudesta, joka on kaikki muut käsittävä hyveellinen toiminta, saavat silmistämme valumaan yhtä hyväätekevät kyyneleet kuin ne kauneimmat hetket, joista nämä muistot ovat peräisin. Ei mikään ole oikeudenmukaisempi kuin tuska, ja koko elämämme odottaa, kuin valinkaava sulavaa metallia, sen hetken lyövän, jolloin se saa meille maksaa palkkamme.
45.
Tässä vielä, jossa kohtalon valtaistuimen mahtavin pilari sijaitsee, näemme missä kohdin sen valta on rajoitettu kaikissa niissä, jotka tulevat paremmiksi kuin kohtalo itse. Kohtalo on pysynyt raakalaisena; ja se ei ole kaikkien ihmisten tasolla. Se noutaa kaikki aseensa tavallisesta elämästä, ja sen aseet ovat aika vanhentuneet. Se hyökkää meidän kimppuumme ulkonaisesti kuten se hyökkäsi kimppuumme Oidipuksen aikaan. Se ampuu suoraan eteensä kuin sokea jousimies, mutta kun sen nuolien pitäisi hiukan kohota maaliin sattuakseen, putoavat ne ponnettomina maahan.
Kärsimykset, murheet, kyyneleet, tuskat ja kaikki muu, ne ovat yhdenkaltaisia nimiä esineille, jotka eivät milloinkaan ole yhdenkaltaisia. Jos me tunkeutuisimme näiden sanojen sieluun, huomaisimme heti, että me nimitämme niin vain harha-askeliemme jälkiä, ja missä meidän harha-askeleemme ovat olleet jaloja — sillä on olemassa jaloja virheitä kuten pieniä hyveitäkin — on meidän onnettomuutemme lähempänä todellista onnea kuin niiden onni, jotka ovat onnellisia ilman että ovat laajentaneet tietoisuuttaan. Luuletko, että Carlyle olisi tahtonut vaihtaa onnettomuutensa, joka puhkesi kuin suunnaton herkkä kukka hänen sieluunsa, onnellisimman chelsealaisen naapurinsa ahtaaseen ja valottomaan avio-onneen? Ja eikö Ernest Renanin tuska hänen kadottaessaan sisarensa Henrietten, ole sielulle parempi kuin tuhansien muiden murheettomuus, jotka eivät ole ymmärtäneet rakastaa sisartansa? Onko surkuteltava sitä, joka eräinä iltoina itkee äärettömän meren rannalla, vai sitä, joka syyttä hymyilee koko elämänsä ahtaassa kamarissaan? Onni — onnettomuus! Jos voisimme hetkeksi mennä itsemme ulkopuolelle ja maistaa sankarin onnettomuutta, kuinka moni meistä enää palaisi ilman kaipausta takaisin ahtaaseen onneensa?
Onko siis totta, että onni tai onnettomuus, ulkoa tullessaankin, on vain meissä itsessämme? Kaikesta siitä, joka ympäröi meitä, tulee joko enkeli tai paholainen sydämemme tilan mukaan. Jeanne d'Arc kuulee pyhimyksien puhuvan, ja Macbeth noita-akkojen, ja ääni on kuitenkin sama. Kohtalo, jota me niin mielellämme valitamme, ei ole ehkä sama, joksi sitä äsken luulimme. Sillä ei ole muita aseita kuin ne jotka me panemme sen käsiin. Se ei ole oikeudenmukainen eikä epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan langeta tuomiota. Se, jota pidämme Jumalana, onkin vain valepukuinen sanantuoja. Se huomauttaa meille yksinkertaisesti eräinä elämämme päivinä, että se hetki on lyönyt, jolloin meidän on tuomittava itseämme.
46.
On totta, että toisen rivin olennot eivät tuomitse itseänsä. Juuri siksi, etteivät he tahdo itseänsä tuotuomita, tuomitsee heidät kohtalo. He ovat miltei muuttumattoman kohtalon alaisia, sillä kohtalo ei voi muuttua kuin sen tuomion mukaan, jonka ihminen on antanut itsestään. Sen sijaan, että muuttaisivat kohtaamaansa tapausta, he muuttavat itseään siveellisesti jo kaiken tapaamansa ensi kosketuksesta. He ottavat heti muodon juuri sen onnettomuuden mukaan, jota he valittavat, ja ottavat vain sen kehnoimman ja kuluneimman muodon. Kaikella, mitä heille tapahtuu, on kohtalon tuoksu. Yhdelle se on elämäntehtävä, jolle hän omistautuu, toiselle ystävyys, johon hän antautuu, kolmannelle rakastajatar, jonka hän kohtaa. Heille on sattuma ja kohtalo kaksi identtistä käsitettä, ja sattuma on harvoin suopea kohtalo. Kaikki, mitä sielunvoimamme ei ota käytäntöön, valtaa heti vihamielinen voima. Jokaisesta sydämen tai älyn tyhjästä tilasta tulee kohtalokkaiden vaikutuksien säiliö. Shakespearen Ofelia ja Goethen Margareta ovat kohtalon alaisia, koska he ovat niin heikkoja, ettei voi tehdä heidän läsnäollessaan liikettäkään, josta ei tulisi itse kohtalon viittaus. Mutta jos Margaretalla ja Ofelialla olisi ollut hivenkään sitä voimaa, joka elähdytti Sofokleen Antigonea, eivätkö he olisi muuttaneet paitsi omia kohtaloitaan myös Hamletin ja Faustin kohtaloa? Ja jos venetsialainen mauri, sensijaan että olisi mennyt naimisiin Desdemonan kanssa, olisi ottanut puolisokseen Corneillen Paulinen, luuletko, että muuten samanlaisissa olosuhteissa Desdemonan kohtalo olisi uskaltanut kierrellä Paulinen kirkastuneen rakkauden ympärillä? Piilikö synkkä kohtalokkuus heidän ruumiissaan vaiko heidän sielussaan? Ja jos toisinaan pitää paikkansa, että ruumis voi saada suurempaa voimaa, niin voiko sitten sielu aina? Huomatkaamme tarkoin tämä: useimmille ihmisille ei voi ajatella kuin yhtä todellista kohtaloa, nimittäin sitä, joka sanoo: "Tästä päivästä lähtien ei sielusi enää voi voimistua ja suurentua". Mutta onko millään kohtalolla oikeus puhua meille näin?
47.