Mutta hyve saa usein kärsiä rangaistuksen, ja juuri sielun voimakkuus kiirehtii toisinaan sen onnettomuutta. Mitä enemmän rakastaa, sitä suuremman alan tarjoaa jaloille tuskille; mutta viisaalla on tapana suurentaa tätä alaa, joka on kaunis.

Niin, myöntäkäämme, kohtalo ei ainiaaksi jää pimeyteensä. Se tarvitsee eräinä hetkinä puhtaampia uhreja, jotka se tempaa ulottaen suuret jääkätensä valoon. Mainitsin juuri Antigonen traagillisen nimen, ja silloin sanotaan varmaan: "Siinähän on, huolimatta sielunvoimastaan, se kohtalon uhri, jota turhaan etsit…" Sitä ei voi kieltää. Antigone on kylmän jumalan saalis, koska hänen sielunsa on kolme kertaa voimakkaampi kuin muiden naisten sielu. Hän tuhoutuu, koska kohtalo on asettanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on valittava joko kuolema tai sen laiminlyöminen, mitä hän pitää ehdottomimpana sisaren velvollisuutena. Hän huomaa äkkiä itsensä asetetuksi kuoleman ja rakkauden välille, puhtaimman ja epäitsekkäimmän rakkauden, sillä onhan kysymys rakkaudesta varjoon, jota hän ei enää koskaan ole näkevä maan päällä. Ja minkä vuoksi on kohtalo voinut hänet niin tunkea siihen kuoloatuottavaan kulmaan, jonka kuolema ja velvollisuus muodostavat hänen taakseen? Vain siksi, että hänen sielunsa, ollen muita ylevämpi, on nähnyt tämän velvollisuuden ylipääsemättömän muurin, jota Ismene, hänen siskoraukkansa, ei näe, vaikka sitä hänelle näytetään. Samalla hetkellä, kun he molemmat seisovat palatsin kynnyksellä, kajahtavat samat äänet heidän ympärillään. Antigone kuulee vain sen, joka tulee ylhäältä päin, ja siksi hän kuolee. Ismene aavistaa tuskin, että on olemassa mitään muuta kuin se, mikä tulee alhaalta päin, ja siksi hän ei kuole. Pane Antigonen sieluun vähän sitä voimattomuutta, jota on Ofelian tai Margaretan sielussa, ja kohtalo olisi pitänyt hyödyttömänä antaa kuolemalle merkkiä sinä hetkenä, jolloin Oidipuksen tytär näyttäytyi Kreonin palatsin portilla. Siis vain siksi, että hänen sielunsa on voimakas, on kohtalo saattanut tekeytyä sen herraksi.

Se on totta, ja se on oikeamielisen, sankarin ja viisaan lohdutus. Kohtalo voi vallita heitä vain sen hyvän avulla, mitä se pakottaa heidät tekemään. Muut ihmiset ovat kuin kaupunkeja satoine avoimine portteineen, joista kohtalo tulee sisään, mutta oikeamielinen on kuin suljettu kaupunki, jossa on vain yksi portti, valoportti, ja kohtalo ei voi sitä aukaista, ennenkuin sen onnistuu saada rakkaus sille koputtamaan. Kohtalo saa toiset ihmiset tekemään mitä haluaa, ja kohtalo ollessaan vapaa tahtoo tuskin mitään muuta kuin pahaa. Mutta jos se aikoo hallita oikeamielistä, niin sen täytyy myös ajatella tehdä hyvää. Se ei käy enää hyökkäykseen pimeyden avulla. Oikeamielinen on turvassa valossa, ja vain voimakkaampi valo voi sen voittaa. Kohtalon täytyy siis muuttua uhriansa kauniimmaksi. Se asettaa tavalliset ihmiset valitsemaan oman tuskan tai toisten onnettomuuden, mutta se ei voi saada oikeata otetta sankarista tai viisaasta muuten kuin asettamalla valitsemaan omakohtaisen kärsimyksen tai toisten onnen. Se hyökkää edellisten kimppuun varustettuna kaikella sillä, mikä on rumaa; se voi hyökätä jälkimäisten kimppuun vain kaikkein kauneimman turvissa, mitä on maailmassa. On tuhansia aseita edellisiä vastaan, tien kivetkin muuttuvat aseiksi. Jälkimäisiä vastaan on vain yksi vastustamaton kalpa — se on itseuhrautumisen ja velvollisuuden salamoiva säilä. Antigonen tarina kuvaa kohtalon koko vallan viisaasen nähden. Jeesus, joka kuolee puolestamme, Curtius, joka heittäytyy maanhalkemaan, Sokrates, joka kieltäytyy vaikenemasta, laupeudensisar, joka raukeaa sairaan pääaluselle, ja tavallinen ohikulkija, joka kuolee, pelastaakseen toisen ohikulkijan, heidän on täytynyt valita ja tuntea samalla kohtaa Antigonen kunniakas haava. On kyllä varmasti kauniita vaaroja valossakin, ja on vaarallista niiden olla viisas, jotka pelkäävät uhrausta; mutta ne, jotka pelkäävät uhrautua, kun suurenmoinen hetki on lyönyt, eivät ehkä ole oikein viisaita.

48.

Lausuessamme sanan kohtalo ei ole ketään, joka ei kuvittelisi jotakin synkkää, kamalaa ja kuolemaa tuottavaa. Ihmisten syvimmissä ajatuksissa on kohtalo vain tie, joka vie kuolemaan. Vieläpä useimmissa tapauksissa se on vain nimi, joka annetaan kuolemalle, joka ei vielä ole tapahtunut. Se on tulevaisuudessa nähty kuolema, se on kuoleman elämään heittämä varjo. "Kukaan ei vältä kohtaloansa", sanomme esimerkiksi ajatellessamme kuolemaa, joka odottaa matkamiestä tienkäänteessä. Mutta jos matkamiestä kohtaa onni, emme enää puhu kohtalosta, taikka emme puhu siitä, niinkuin se olisi sama jumaluus. Ja eikö kuitenkin voi sattua, että se, joka kulkee halki elämän, tapaa onnettomuutta suuremman ja kuolemaa tärkeämmän onnen? Eikö voi sattua, että hän tapaa onnen, jota emme näe, ja eikö onni luonteeltaan ole vähemmän näkyvä kuin onnettomuus ja eikö se muutu yhä vähemmän näkyväksi, mitä korkeammalle se nousee? Mutta me emme ota tätä seikkaa ollenkaan huomioon. Jos on sattunut surullinen tapaus, rientää koko kylä tai koko kaupunki paikalle, mutta suuteloa, kauneuden sädettä, joka silmäämme kohtaa, tai rakkauden sädettä, joka valaisee sydäntämme, ei kukaan huomaa. Ja kuitenkin voi suutelo olla yhtä tärkeä ilolle kuin haava tuskalle. Me emme ole oikeamielisiä. Me emme tuskin milloinkaan yhdistä kohtaloa ja onnea, ja kun liitämme sen kuolemaan, niin teemme niin yhdistääksemme sen onnettomuuteen, joka on kuolemaakin suurempi.

49.

Jos puhun Oidipuksen, Jeanne d'Arcin ja Agamemnonin kohtalosta, niin et huomaa näiden kolmen olennon elämää: näet vain viime polut, jotka johtivat loppuun. Sanot itsellesi, että heidän kohtalonsa ei ole ollut onnellinen. Mutta unohdat, ettei kuolema milloinkaan ole onnellinen niiden silmissä, jotka eivät vielä kuole, ja kuitenkin juuri näin arvostelemme elämää. Kuolema näyttää nielevän kaikki. Jos kolmikymmenvuotinen onni päättyy tapaturmaiseen kuolemaan, niin nuo kolmekymmentä vuotta näyttävät katoavan yhden tuskanhetken hämärään.

50.

Teemme väärin niin yhdistäessämme kohtalon kuolemaan tai onnettomuuteen. Milloin me sitten luovumme siitä käsityksestä, että kuolema on elämää tärkeämpi ja onnettomuus onnea suurempi? Miksi katsomme vain kyyneleisiin arvostellessamme jonkin olennon kohtaloa, emme milloinkaan hymyihin? Kuka on sanonut meille, että meidän on arvioiminen elämää kuoleman avulla eikä kuolemaa elämän avulla? Me surkuttelemme Sokrateen, Duncanin, Antigonen, Jeanne d'Arcin ja monien muiden kohtaloa, koska heidän loppunsa oli odottamaton ja kauhea, ja me sanomme itsellemme, ettei viisaus eikä hyve ollenkaan riisu onnettomuutta aseista. Mutta ennen kaikkea, et ole viisas etkä oikeamielinen, jos et viisaudesta ja oikeamielisyydestä etsi muuta kuin viisautta ja oikeamielisyyttä itseänsä. Ja sitten, millä oikeudella kasaamme koko olemassaolon näin kuolinhetkeen? Miksi sanot, että Antigonen ja Sokrateen viisaus tai hyve teki heidät onnettomiksi, koska heidän loppunsa oli onneton? Merkitseekö kuolema elämänjuoksussamme suurempaa pistettä kuin syntyminen? Ja kuitenkaan et ota ollenkaan syntymää lukuun punnitessasi viisaan kohtaloa. Meidät saattaa onnelliseksi tai onnettomaksi se, mitä teemme syntymän ja kuoleman välillä. Ei kuolemassa, vaan sen edellä käyneissä päivissä ja vuosissa on jonkin olennon onni tai onnettomuus ja hänen todellinen kohtalonsa löydettävissä.

Me järkeilemme jossakin määrin siihen tapaan kuin viisas, jonka kauheasta kuolemasta historia on meille kertonut, olisi elänyt koko elämänsä tietäen sen surullisen lopun, jota viisaus hänelle valmisti. Mutta todellisuudessa huolestuttaa kuolemanajatus viisasta paljoa vähemmän kuin pahaa. Sokrateen ei tarvitse kuten Macbethin pelätä, että kaikki päättyy huonosti. Ja jos kaikki päättyy huonosti, niin tapahtuu se vastoin odotusta. Hän ei ole kuluttanut elämäänsä kuolemalla etukäteen kuin Cawdorin thani. Mutta liiankin usein näyttää sisimmissä ajatuksissamme haava, joka vuotaa verta muutaman tunnin, tuhoavan koko olemassaolon rauhan.