51.

En sano, että kohtalo on oikeamielinen, että se palkitsee hyvän ja rankaisee pahan. Mikä sielu voisikaan sanoa olevansa hyvä, jos palkinto olisi varma? Mutta me olemme vielä paljon kohtuuttomampia kuin kohtalo itse, kun sitä arvostelemme. Me näemme vain viisaan onnettomuuden, sillä me tiedämme kaikki, mitä onnettomuus on; mutta me emme näe hänen onneansa, sillä täytyy olla aivan yhtä viisas kuin se viisas ja yhtä oikeamielinen kuin se oikeamielinen, jonka kohtaloa punnitaan, voidakseen oppia tuntemaan heidän onnensa.

Kun ahdasieluinen ihminen koettaa mitata suuren viisaan onnea, niin tämä onni katoaa kuin vesi hänen sormiensa välitse; mutta toisen viisaan kädessä se muuttuu kiinteäksi, kiiltäväksi kullaksi. Meillä on vain se onni, jonka ymmärrämme. Sattuu toisinaan, että viisaan onnettomuus muistuttaa tavallisen ihmisen onnettomuutta, mutta hänen onnellaan ei ole mitään yhdyssidettä sen kanssa, jota ei-viisas sanoo onnekseen. On paljon useampia tuntemattomia maita onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuudella on aina sama kova ääni, mutta onni synnyttää sitä vähemmän melua, mitä syvemmäksi se tulee.

Kun me asetamme onnettomuuden toiseen vaakakuppiin, panee jokainen toiseen sen käsityksen, joka hänellä on onnesta. Villi ihminen panee siihen tulivettä, ruutia ja sulkia; sivistynyt ihminen vähän kultaa ja muutamien päiväin huumauksen, mutta viisas panee siihen tuhansia seikkoja, joita me emme näe, koko sielunsa ehkä, vieläpä jalostamansa onnettomuuden.

52.

Ei ole mitään oikeamielisempää kuin onni, ei mitään, mikä uskollisemmin ottaa sielumme muodon, ei mitään, mikä tarkemmin täyttää ne tilat, jotka viisaus on avannut sille. Mutta ei ole olemassa mitään, miltä vielä puuttuu ääni yhtä paljon kuin siltä. Tuskan enkeli puhuu kaikkia kieliä ja tuntee kaikki sanat, mutta onnen enkeli avaa suunsa vain, kun se voi puhua onnesta, jonka villi ihminenkin voi ymmärtää. Onnettomuus on jo satoja vuosisatoja sitten päässyt lapsuudestaan, mutta sanoisi miltei, että onni vielä uinailee kapaloissaan.

Muutamat ihmiset ovat oppineet olemaan onnellisia, mutta missä ovat ne, jotka onnessaan ajattelevat lainata äänensä sille mykälle ylienkelille, joka valaisee heidän sielujaan? Mistä tulee tämä kohtuuton vaitiolo? Eikö onnesta puhuminen ole jossakin määrin sen opettamista? Eikö sen jokapäiväinen mainitseminen ole sen paikalle kutsumista? Eikö onnellisten kaunis velvollisuus ole opettaa toisia olemaan onnellisia? On varmaa, että oppii olemaan onnellinen, ja mitään ei opi helpommin kuin onnea, jos elät ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, niin sinäkin pian alat siunata elämääsi. Hymy on yhtä tarttuvaa kuin kyyneleet, ja ne aikakaudet, joita sanotaan onnellisiksi, eivät useinkaan ole muuta kuin aikoja, jolloin muutamat ihmiset ymmärsivät pitää itseään onnellisina. Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan onnentietoisuus. Ei merkitse mitään, vaikka on kuinka onnellinen tahansa, jos ei tiedä, että on onnellinen, ja pienimmänkin onnen tajuaminen synnyttää paljon enemmän onnellisuutta kuin suurin onni, jota sielumme ei huomaa. Liian monet olennot kuvittelevat, että onni on jotakin muuta kuin mitä heillä on, ja siksi pitää niiden, jotka ovat onnellisia, näyttää meille, ettei heillä ole mitään, jota ei jokaisella ole sydämessään.

Olla onnellinen merkitsee sitä, ettei enää ole levoton onnen suhteen. Olisi välttämätöntä, että aika-ajoin joku ihminen, jolle kohtalo on suonut ilmeisen, kadehdittavan, yli-inhimillisen onnellisuuden, tulisi meidän luoksemme sanomaan yksinkertaisesti: olen saanut kaikki, mitä teidän toiveenne kutsuvat joka päivä, olen saanut rikkautta, terveyttä, nuoruutta, kunniaa, voimaa ja rakkautta. Tänään voin sanoa olevani onnellinen, en niiden lahjojen vuoksi, jotka Onnetar on suvainnut minulle antaa, vaan siksi että nämä lahjat ovat opettaneet minua katsomaan korkeammalle kuin onneen. Jos ihmeellisillä matkoillani, voitoissani, voimassani ja rakkaudessani olen tavannut sen rauhan ja onnellisuuden, jota etsin, niin se on tapahtunut siksi, että ne ovat opettaneet minulle, etteivät todellinen onnellisuus ja rauha ole niistä löydettävissä. Ennen kaikkia näitä menestyksiä ne olivat vain minussa; näiden menestysten jälkeen ne ovat minussa yhä edelleen, ja minä tiedän, että jos minussa olisi ollut vähän enemmän viisautta, niin minulla olisi ollut kaikki, mitä minulla nyt on, ilman että minulla olisi tarvinnut olla niin paljon ulkonaista onnea. Tiedän olevani onnellisempi tänään kuin olin eilen, koska vihdoinkin tiedän, etten enää tarvitse onnea vapauttaakseni sieluni, saadakseni rauhan ajatukseeni ja valon sydämeeni.

53.

Viisas tietää tämän, ilman että minkään yli-inhimillisen onnen tarvitsee tulla sitä hänelle opettamaan. Oikeamielinen tietää sen myös, silloinkin kun hän on vähemmän viisas kuin todellinen viisas ja hänen tajuntansa näyttää vähemmän kehittyneeltä, sillä on huomattava, että oikeamielinen ja hyvä toiminta tuo mukanaan jonkinlaisen epäselvän tietoisuuden, joka usein on tehokkaampi, hartaampi, äidillisempi kuin se, mikä syntyy hyvästä ajatuksesta. Se tuo mukanaan varsinkin jonkinlaisen erikoisen onnen tietoisuuden. Miten menetelleekin, ovat korkeimmat ajatukset miltei aina epävarmoja ja muuttuvaisia, kun sitävastoin hyvän teon valo on ainainen ja vakaa. Syvä ajatus on toisinaan koristetietoisuus, mutta rakkaudentyö, sankarillinen velvollisuuden täyttäminen on oikea tietoisuus, s.o. toiminnassa oleva onni. Marcus Aurelius, joka antaa anteeksi kuolettavan loukkauksen, Washington, joka luopuu vallasta, kun hänen kunniansa on aiheuttamaisillaan väärinkäsityksen hänen kansassaan, ja se kiukkuinen ja halpamainen olento, joka sattumalta olisi keksinyt painolain — tämä olettamus on muuten aivan epätodennäköinen — he eivät olisi onnellisia samalla tavoin.