Tyydytetystä järjestä tyydytettyyn sydämeen on pitkä taival, jota reunustavat ne ainoat ilot, jotka eivät talvea pelkää. Onni on siveellisen elämän toimi enemmän kuin älyllisen. Tietoisuus yleensä ja varsinkin onnentietoisuus ei kätke järkeen, mitä sillä on kalleinta. Voisi toisinaan miltei sanoa, että älyn ylevimmät ja lohduttavimmat osat eivät muutu tietoisuudeksi, jos ne eivät ole ilmenneet hyveellisenä tekona. Ei ole kyllin, että keksitään uusi totuus ajatuksien ja tekojen maailmassa. Totuus on elävä meille vasta siitä hetkestä alkaen, jolloin se on muuttanut, puhdistanut ja lieventänyt jotakin sielussamme. Se mikä on todellisesti tunnusomaista tietoisuudelle, se mikä on sen olennainen toiminta, on tietoisuus siveellisestä parantumisesta. On olemassa hyvinkin älykkäitä olentoja, jotka eivät milloinkaan käytä älyään etsiäkseen virhettä tai elvyttääkseen armeliaisuuden tunnetta. Tämä tapaus on yleinen esim. naisissa. Jos mies ja nainen ovat älylliseltä voimaltaan yhdenarvoiset, käyttää nainen aina paljon pienemmän osan tätä voimaa oppiakseen tuntemaan itsensä siveellisesti.

Näyttää siltä, että äly, joka ei lähene tietoisuutta, liikkuu tyhjyydessä. Kaikki aivojemme voima, joka ei heti keräydy sydämemme puhtaimpaan astiaan, on suuresti alttiina turmeltumiselle ja hukkumiselle, joka tapauksessa se jää onnelle vieraaksi; se voi sitävastoin joutua suhteisiin onnettomuuden kanssa. Ihmisellä voi olla hyvin voimakas ja korkea äly hänen milloinkaan lähentymättä onnea; mutta on mahdotonta, että ihmisellä olisi lempeä, puhdas ja hyvä sielu ja että hän ei tuntisi muuta kuin onnettomuutta. On totta, etteivät älyn ja tietoisuuden rajat aina ole yhtä selvästi erillään kuin tästä voi ilmetä, ja että kaunis ajatus usein on hyvä teko. Mutta sattuu kuitenkin, että kaunis ajatus, joka ei ole syntynyt hyvästä teosta tai joka ei synnytä hyvää tekoa, lisää hyvin vähän onnellisuuttamme, kun taas hyvä teko, silloinkin kun mikään ajatus ei siitä saa alkua, raitistaa kuin hyväätekevä säde onnentietoisuuttamme.

54.

"Voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle", huudahtaa Renan puhuessaan Marcus Aureliuksen itsekieltämyksestä, "voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle päästäkseen sellaisiin äärimmäisyyksiin! Ei tulla milloinkaan ymmärtämään kaikkea, mitä tämä raadeltu sydän raukka kärsi, sitä katkeruutta, joka kätkeytyi tämän kalpean, aina rauhallisen ja miltei hymyilevän otsan alle. On totta, että hyvästisanominen onnelle on viisauden alku ja varmin onnen löytämisen keino. Ei mikään ole suloisempaa kuin se onnen palaaminen, joka seuraa iloista kieltäytymistä, ei mikään niin eloisaa, syvällistä, suloista kuin lumouksen kadottaneen lumoukseen pääseminen."

Niin kuvaa siis muuan viisas viisaan onnea, ja kuitenkin piillee Renanin onni kuten Marcus Aureliuksenkin onni yksinomaan siinä ilon palaamisessa, joka seuraa ilosta kieltäytymistä, ja lumouksen kadottaneen lumoutumisessa. Jos asianlaita olisi näin, olisi parempi olla vähemmän viisas voidakseen uskoa enemmän. Mutta mitä tahtoisi viisaus, joka selittää kadottaneensa uskon kaikkeen? Mitä se etsisi, jollei se etsisi totuutta, ja mikä on sitten se totuus, joka voi hävittää vilpittömän sydämen sisimmästä itse totuudenrakkaudenkin?

Jos totuus opettaa sinulle, että ihminen on huono, luonto vailla oikeutta, oikeus hyödytön ja rakkaus voimaton, niin sano itsellesi, ettei se opeta sinulle mitään, jos ei se samalla opeta sinulle suurempaa totuutta, joka verhoaa kaikki nämä pettymykset kirkkaampaan ja runsaampaan valoon kuin ne tuhannet hetkelliset tuikahdukset, jotka se äsken sammutti ympärillämme. Totuudella ei ole rajoja, ja siksi ei viisaudella ole koskaan oikeutta ylpeyden ensimmäisessä tienhaarassa tällä tavoin levittää toivottomuuden tai itsensäkieltämyksen pienoista telttariepua. On nimittäin uskomaton ja hyvin heikko ylpeys selittää olevansa tyytyväinen siihen, että mikään ei voi meitä tyydyttää. Sellainen tyytyväisyys on vain tyytymättömyyttä, jolla ei ole enää voimaa nousta; ja tyytymättömyys ei ole itse asiassa muuta kuin haluttomuutta ymmärtää.

Näin kauan kuin ihminen kuvittelee velvollisuutensa olevan luopua onnesta, luopuu hän seikasta, joka ei vielä ole onnea. Ja millekä onnen lajeille on sanottava nämä hyvästit, jotka eivät suinkaan ole yksinkertaiset? Tosin on oikein, että torjumme luotamme kaiken onnen, joka aiheuttaa toisille pahaa; mutta lieneeköhän onni, joka aiheuttaa toisille pahaa, ajanmittaan viisaan onni? ja kun hänen viisautensa viimein oppii tuntemaan toisia tyydytyksiä, tietääkö se silloin, että se luopuu ensimmäisestä?

Epäilkäämme aina viisautta ja onnea, jotka perustuvat jonkin seikan halveksimiseen. Halveksiminen ja itsensäkieltäminen, joka on halveksimisen raajarikkoinen poika, eivät avaa meille tuskin muuta kuin vanhuksien ja heikkojen turvapaikan. Meillä olisi vain oikeus halveksia iloa, kun ei meidän enää olisi mahdollista tietää, että me sitä halveksimme. Mutta niin kauan kuin halveksimisen ja itsensäkieltämisen täytyy pyytää sananvuoroa tai ne herättävät katkeran ajatuksen sydämemme syvimmässä, on se ilo, jota emme enää halua, meille vielä välttämätön.

Välttäkäämme johtamasta sieluihimme eräitä hyveiden loisia. Ja itsensäkieltäminen on hyvin usein vain loinen. Silloinkin, kun se ei heikonna, se saattaa sisäisen elämämme rauhattomaksi. Vieraan eläimen tunkeutuessa kekoon lakkaavat kaikki mehiläiset työstään; ja kun halveksiminen ja itsensäkieltäminen on päässyt sieluumme, jättävät kaikki sen voimat ja hyveet niinikään tehtävänsä kokoontuakseen sen harvinaisen vieraan ympärille, jonka ylpeys tuo mukanaan heille. Sillä niin kauan kuin ihminen tietää kieltäytyvänsä, synnyttää hänen kieltäytymisensä onni ennen kaikkea ylpeyttä. Mutta jos hän pyrkii kieltäytymään jostakin, pitäisi hänen ennen kaikkea kieltäytyä ylpeyden onnesta, joka on kaikkein petollisin ja tyhjin.

55.